Matkaloki - matkanaisen seurassa

Henkilökohtaista: Manuela Bosco – Ylitys

2012-03-02T10:53:00.013+02:00

Armoton. Se ei ole adjektiivi, jonka ulkopuolinen minuun ensimmäisenä liittäisi, mutta sisimmässäni kuohuu armoton. Ehkä osaan olla armollinen muille, koska tiedän minkälaista on ruoskia itsensä sietokykynsä rajoille. Tiedän myös miltä tuntuu, kun kaikkensa antaneena saa vielä kuulla olevansa heikko, vaikka kaikki muut olisivat jääneet taakse. Tiedän miltä tuntuu istua ylhäisessä yksinäisyydessä sen takia, että mitta-asteikko, jonka mukaan arvostellaan liikkuu aivan muissa korkeuksissa kuin mitä muilta odotetaan.

Olen eräänlainen 'soturiprinsessa'*, joka on päättänyt tulla taidoiltaan kaikkia muita paremmaksi ja joka saa tulensa siitä, kun joku vihjaiseekin sellaisesta mahdollisuudesta, etten muka 'pystyisi'. Kasvoin vaativissa oloissa, jotka puskivat minua olemaan parempi, nöyrempi, järkevämpi, kriittisempi, kurinalaisempi, moitteeton. Kuulostaa ehkä karulta, mutta katson tätä kaikkea lempi sydämessäni vailla katkeruuden häivää, sillä armottomuus on opettanut minua armosta, määrätietoisuudesta ja ihmisen rajoista ja rajattomuudesta.

- Kirjoitin näin päiväkirjaani tiistaina 28.2.2012,
muutama päivä sen jälkeen kun olin lukenut Ylityksen.
Luin romaanin käytännössä yhdeltä istumalta. Vuorokauden sisällä
iltakuudesta aamuyön kello kolmeen.
*) viittaus löytyy alla olevasta tekstistä

Kirjat ovat minulle henkilökohtaista. Ne ovat sytyttäneet intohimoni ja luoneet vakaumuksia. Teen tarinoista henkilökohtaisia, jokaisessa sankarissa ja antisankarissa näen kuvani. Minä olen alkemisti, pikku prinssi, ruusu ja tarinan kettu. Idiootti. Arosusi. Englantilainen potilas. Heathcliff ja hänen rakastettunsa. Dorian Gray. Viittaan tietenkin kaunokirjallisiin, usein fiktiivisiin tarinoihin, mutten koskaan unohda, että tarinat ovat kaikkea sitä, minkä ihminen pystyy mielessään kuvittelemaan – ja sitä, minkä olemme itse usein kokeneet.

Viimeisin lukemani kirja on Manuela Boscon vastajulkaistu omaelämäkerrallinen Ylitys (Teos, 2012), enkä arvatenkaan voi olla jakamatta lukukokemustani täällä blogissa. Sattuneista syistä (eikä vähiten Boscon kieltämättä kiehtovan persoonankin tähden) olen seurannut Boscon urakäännöksiä ja -kehitystä vuosien varrella kasvavalla mielenkiinnolla. Jollain tasolla samastun häneen ihmisenä vahvasti ja toisaalta myös ihailen hänen päättäväisyyttään ja rohkeuttaan.

Ylityksen lukeminen nyt ikään kuin viimein kruunasi kakun ja sinetöi tarinan (unelman/määränpään/kohtalon), jonka vahvasti koin tulevaksi. Olen iloinen, että romaanin kirjallinen ja kerronnallinen anti jaksoi pitää koukussa siinä, missä itse urheilu-urasta ja isä-tytär-suhteesta kertova tarinakin.

Bosco yhdistää proosan keveyden urheilun fyysiseen intensiivisyyteen suomalaisessa kertomakirjallisuudessa ennen näkemättömällä tavalla.

"Urheilu on ainaista läsnäoloa, hetki hetkeltä, liike liikkeeltä. Teon kuolevaisuus antaa sille elämän, ja siinä on urheilun sydän, sielu ja suurin salaisuus. –– Urheilu on liikettä, ja liikkeen ydin on muutos, joka tapahtuu hetkessä. Ja juuri hetkessä olo kysyy valtavasti rohkeutta.

Urheilu on peli jossa pelataan taktisesti, teknisesti, strategisesti ja rehellisen fyysisesti, mutta lopputulosta ei voi koskaan tietää etukäteen. Ei koskaan.

Minusta tuli aiturimorsian. Kaiken valitulleen antava morsian."

- Manuela Bosco, Ylitys, s. 23

Ylityksen vahvinta antia on ehdottomasti tekstin muotoon puettu urheilun fyysinen kokemus, joka huippu-urheilija Boscon kautta koettuna saavuttaa aivan erilaisia tasoja kuin mitä suurin osa arkiliikkujista todennäköisesti on ikinä saavuttanut. Itselleni ainakin välittyi kokemus, että olen jäänyt aikoinaan kokonaan ulos yhdestä ihmeellisestä elämisen ja kokemisen ulottuvuudesta. Niin elävää kuvaus on, että lukija pääsee itse mukaan sen huumaan.

Vahvassa roolissa on myös kahden voimakkaan persoonan rinnakkainen elo: isän vaikutus tyttäreen, tyttären eloa tämän vaikutuksen kanssa ja epävarmaa kamppailua sitä vastaan. Kun isä on arvostettu ja sisilialaisittain tulinen urheilutieteilijä Carmelo Bosco, minkälainen on isän tytär, Sisilian ja Savon mailla kasvanut Manuela Bosco? Päättäväisyyttä, määrätietoisuutta ja tulisuutta ei kummaltakaan puutu, muttei toisaalta isän ja tyttären välistä rakkauttakaan. Manuela päättää jo nuorena tyttönä yllättää kaikki. Ehkä ennen kaikkea isänsä. Manuelasta tulee isän oma guerrira, 'soturiprinsessa'. Siitä alkaa määrätietoinen valmennus kohti maailman yleisurheilukenttiä, eikä polku arvatenkaan ole helppo.

Ylityksessä sukelletaan nuoren urheilijaelämän ytimeen nuoren tytön tunne-elämän myllerryksiä myöten ja kaikki tämä tehdään niin elämänmakuisesti, etten usko kirjan jättäneen ketään aivan täysin kylmäksi. Kokemukset blogi- ja tuttavapiirissä tuntuvat olevan poikkeuksetta "luin yhdeltä istumalta" ja "en olisi halunnut jättää kirjaa kesken kerran aloitettuani".

Mitään ruusuilla tanssimista nuoren Manuela Boscon urheilijaelämä ei ole ollut, mikä välittyy myös kirjan tunnelmaan. Siitä huolimatta, että esimerkiksi siskoni kommentoi mietteliäänä Ylitystä mukaansatempaavaksi, mutta synkäksi ja surulliseksi tarinaksi, Ylitys on esikoiskirjailijan omin sanoin omistettu valolle. Ja se siitä ainakin myös minulle välittyy.

Boscon intensiivinen tyyli tuntuu vievän mukanaan niin urheilukentillä kuin kirjan maailmassakin... Voin suositella lukukokemusta teillekin. Mielenkiintoisesti Ylityksen vivahteikas ilmaisullinen ote muistuttaa minua paikoin voimakkaasti joistakin muista suomalaisista naiskirjailijoista, joita minulla on ennestään kirjahyllyssä edustettuna, mm. HS:n Kuukausiliitteen ruokakolumnistia ja maailmannaista Vivi-Ann Sjögreniä (Mustaa kahvia, keksinmuruja, Schildts 2009) sekä appelsiinin tuoksun aina mieleen tuovaa Ranya ElRamlya (Auringon asema, Otava 2002). Heillä on taito tuoda tuoksut, hajut ja maut suoraan iholle.

"Koivuisella keittiönpöydällä vihreät basilikan lehdet tuoksuivat rosoisissa saviruukuissa melkein kuin Italiassa, ja korkeassa yläkaapissa oli täysi hylly pennepastaa, tagliatelleja ja spaghettia. Jääkaapissa oli tuoretta parsakaalia, parmigianoa ja kapriksia. Punaviiniä löytyi poikkeuksetta ja alakaapissa odotti kaksi avaamatonta pussia pinjansiemeniä. –– Minun kotini tuoksu, se oli erilainen kuin kenenkään muun. Ja kodin tuoksu, se kertoo paljon."

- Manuela Bosco, Ylitys, s. 53

Mutta se siitä. Löytäkää itse Ylityksestä oma kokemuksenne. :)

Itse jään täältä nyt syrjemmälle pyörittelemään muita Ylityksen herättämiä ajatuksia, tunteita ja tuntoja... Valoa, rohkeutta ja rakkautta omiin viikonloppuihinne!

Elämää & superia – hakemista ja löytymistä

2012-03-01T21:26:00.013+02:00

Voin vain päivitellä itsekseni, minkälainen kokemus matkalokin seuraaminen on ollut pidemmän ajan lukijoille, ja mitä se mahtaa olla kesken matkan mukaan hypänneille – sitä tuskin tohdin ajatellakaan!

Jatkuvaa muodonmuutosta, muodon hakemista, kehitystä, kesken jäämistä. (Silti kaikki keskeneräisyys elämässä ylipäätään on mielestäni kiinni lähinnä tarkastellusta aikajaksosta ja siitä, mitä kukin itseltään vaatii...)

Ensisijaisesti matkaloki on minulle jonkinlainen julkinen päiväkirja, ajatusten kehittelyalue, itsensä (ja maailman) tarkkailemisen väline yksityisen päiväkirjan rinnalla. Siitä huolimatta, etten halua ja useinkaan ota huolta tai paineita blogin hoidosta, on se tarjonnut monen innostumisen lisäksi kyllä myös aika paljon etääntymisen tunnetta, ehkä lievää ahdistuneisuuttakin – mikä tosin vuorottelee vahvan helpottuneisuuden tunteen kanssa. Blogi, monien rinnakkaisten asioiden kanssa, on auttanut minua kasvamaan.

Vapaaehtoisvuosi ja matkustelu on avartanut ennestään uteliasta mieltä. Rinnalla sivuroolissa ovat roikkuneet sellaiset jutut, jotka ovat niin vahvasti osa minua, etten oikein osaa olla aiheita sivuamattakaan (kuten kiinnostus itsensä kehittämiseen, liikuntaan ja yleiseen hyvinvointiin). Myös ihmisten väliset asiat kiinnostavat, enkä ole peitellyt välivuoden herättämää kiinnostustani yhteiskuntaan ja toisaalta pidemmän ajan kiinnostusta erilaisiin kulttuureihin ja identiteetteihin myös yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja rakenteisiin yhdistettynä.

Alkuperäisen projektin loputtua huomasinkin, että blogin (ja nimenomaan tämän blogin) kirjoittamista on vaikea lopettaa. Koko ajan toivon, että löytäisin tälle blogille jonkinlaisen olemassaolon oikeutuksen. Tarkoituksen.

Taipumus kiinnostua kaikesta ja sisäinen perfektionisti, joka ei pidä "sinnepäin" hutkimisesta, taistelevat keskenään paitsi oikeassa elämässä myös blogissa. (Sinänsä mielessä siintävä kääntäjän/journalistin ura on siis taipumusten kanssa kohdillaan!) Perfektionisti minussa tietää sen, että menestyminen vaatii keskittymistä ja asialle omistautumista. Toisaalta minussa myös piilevä yllytyksen mukaan vapaa lähtemään luova hullu tietää, että omistautuminen ei ole täydellistä, kun pitää sisällään mieltään rajoittavia ajatuksen aitauksia.

Vahvemmaksi ääneksi osoittautuu "rajoittamaton hullu". On helpompi karsia rönsyilevää työpöytää kuin keksiä kesken kaiken (tai vasta jälkeenpäin) jättäneensä olennaisen rakennuspalikan hyllyyn.

Blogin suhteen olen itse toivonut, että jaksaisin/uskaltaisin/pystyisin kirjoitta(ma)a(n) enemmän opintoihin (kielet, kääntäminen, kulttuuri, yhteiskunta, kirjoittaminen) liittyvistä aiheista, mutta en ole ilmeisesti ollut oikeille taajuuksille viritettynä taikka lähetykseen vielä valmis – vaikka aiheet kiinnostavatkin. Jatkan fiiliksen pohjalta ja jätän blogin aiherajauksen avoimeksi. (Eli pidätän oikeuden vuodatukseen ja henkilökohtaiseen tilitykseen aiheesta kuin aiheesta jatkossakin!)

Muut elämän osa-alueet sillä välin vievät syventämään hyvinvointikiinnostustani. Pitkäaikainen "harrastus" tavallaan yhdistyi viimein työn kanssa viime kuussa, kun solmin CocoVin kanssa keikkaluonteisen työsuhteen. Työnkuvasta vinkkaan sen verran, että tiedätte ruveta bongailemaan minua lähialueen luontaistuotekauppojen esittelypäiviltä. (Huh, nyt uskalsin kertoa siitä täälläkin!)

Helmikuussa pääsin käyttämään Ruohonjuuren kanta-asiakaskortin alennuksen ja alennuksen summan käytin paljon kehutun ashwagandhan kokeilemiseen. Sen kunniaksi kokosin kuvaan vähän muitakin hyllystä löytyviä purkkeja ja pusseja, joista osa on jo tosin tyhjiäkin. (Kyynel.) Henkilökohtaiset kokemukset ashwagandasta ovat tähän mennessä olleet vakuuttavia!

Tämä tietänee sitä, että kiinnostukseni hyvinvointiruokailun puoleen (joka on muutakin kuin nk. superruokaa) saa aivan uutta potkua, mitä se on jo itse asiassa hyvin vahvasti tehnytkin. Panin maaliskuun aluksi saman tien tilaukseen ultimate-täydennyksen lisäravinnehyllyä varten.

Ei kuitenkaan supereita ilman niiden käyttöä tukevaa arkea, siksi lifestyle-henkisiä postauksia saattaa kevään mittaan pukata...

keskeneräisyyden puolustus. rerun.

2012-02-25T19:53:00.010+02:00

Perjantainen tapahtuma oli ja meni, ja lauantai jatkui rauhallisesti kahvilahetkellä ja bussimatkalla vanhempien luo kotiin. Kotimatkalla, kävellessäni pysäkiltä kotiovelle, erään kirjan vaikutuksesta, itkin. Itkin tuttuja, monesti koettuja asioita, ja itkuni purkasi vahvoja tunteita, joita olen pitkän aikaa sisälläni tuntenut (ja aiemminkin itkenyt). Kasvamista, oivallusta, tosiasioiden (kuten historian ja faktuaalisten ympäristötekijöiden) hyväksymistä ja anteeksiantamista. Olen tietyllä tavalla kokenut, että olen lukioikäisestä lähtien joutunut kasvattamaan itseni sellaiseksi ihmiseksi, joksi haluan tulla - mutta se on toisaalta vaatinut myös elämän alkutaipaleen kohtaamista. Paljon anteeksiantoa, niin itselle kuin vanhemmillekin, yhteiskunnalle, piireille, joihin en koskaan päässyt sisään; asioille, joita en ymmärtänyt, vaikka tahto oli kova.

Mutta eniten minua tänään on kummastuttanut ihmisten reaktio kyyneliin. Onko niin tavatonta itkeä vain puhdasta tunteiden voimakkuutta, helpotusta siitä, että tunteeni ja kokemukseni ovat - sen kummemmin tuomitsematta niitä iloksi tai suruksi - ne vain ovat, lähinnä helpotusta. Kun vanhempani näkivät minut, ja kun satuin mainitsemaan näistä kyynelistä ystävälle, molemmissa tapauksissa ensimmäinen reaktio kyyneliin oli oletus, että olin surullinen. Siitä tulin vähän surulliseksi. Kun kerron teille siitä, että minä olen iloinen kaikesta kokemastani, ettekö voisi iloita kanssani - helpotuksen kyyneleet eivät koskaan ole surkuttelemisen aihe.

Kirjaan, joka minua oli niin syvästi liikuttanut, oli kirjoitettu lyhyt omistuskirjoitus, joka kantoi minut vahvasti muutaman vuoden takaisiin kuviin... Pitkän, pimenevän syksyn aikana tein silloinkin päätöksiä, ja kirjoitin muutamia tärkeitä asioita lappusille, jotka teippasin vaatekaapin oveen. Yhdessä niistä luki "Sinä olet Valo, sinä olet Totuus". Muut laput liittyivät anteeksiantoon. Minulla oli silloin paljon emotionaalista taakkaa, josta koin aiheelliseksi irtaantua ja etääntyä, jotta saatoin kohdata samat asiat taas tulevaisuudessa (läheisessä tai kaukaisessa...) uusina, puhtaina ja viattomina. Tiedän kelle silloin osoitin sanani, mutta sen jälkeen raja on häälynyt.

On monia ihmisiä ja asioita, joille on parempi anteeksiantaa kuin taistella heidän olemassaoloaan vastaan. Yhtä tärkeää kuin toisten ihmisten anteeksiantaminen on itsensä anteeksiantaminen. Tärkein anteeksianto tapahtuu hiljaa sydämessä. Ja siitä rauhasta, jonka hetkittäin löydän, olen äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen. Alla ote toisesta nettipäiväkirjastani noiden päivien aikaan... tunnelma on sama, ja lopulta, teemakin on samanlainen. Nämä asiat eivät vanhennu, vaikka niitä ei joka kerta tarvitse uudelleenkaan kirjoittaa...

keskeneräisyyden puolustus.
12.12.2009 - 22:45 / Kategoriat: about some days, books, films, thoughts

Kirjoitan edelleen tänne näitä ajatuksia, jotka oikeastaan kuuluisivat salasanasuojattuun xxx-blogiin. Ajatukset tarvitsevat edelleen jäsentelyä ennen kuin perfektionisti minussa suostuu paljastamaan keskeneräiset rakennelmansa.

Viime päivät ovat olleet henkisten asioiden kannalta erityisen intensiivisiä. En pääse itseltäni karkuun, en millään - vaikken oikeastaan sitä edes yritäkään. Olen omaksunut luonnokseni itselleen rehellisenä pysymisen, eikä tuohon luontoon kuulu sisimpänsä vaientaminen tai silmiensä sulkeminen, "kunnes minulla on siihen paremmin aikaa". Se ei vain toimi niin minun kohdallani.

Tämä kuitenkin johtaa näennäisesti kaoottisiin elämäntilanteisiin, jolloin en pysty panemaan elämääni sivuun (tai oikeastaan sitähän en edes haluakaan tehdä) esimerkiksi kouluprojektien tieltä. Elämän opetukset ovat minulle yhtä arvokkaita kuin yliopistokurssitkin. Toisinaan elämänkoulu vaatii enemmän aikaa kuin ulkopuoliset tahot sille ehkä soisivat. Aikaa valvoa vahingossa läpi koko yön ja nukkua kello kahteen päivällä, ja jatkaa senkin jälkeen ajatustensa pyörittämistä, niiden tunnustelemista, kääntelemistä - ja kyseenalaistamistakin. Aikaa päästä takaisin rauhaan itsensä kanssa.

Viime päivinä on tuntunut siltä, että olen liian syvällä tässä suossa, että yritän liikaa. Pelkään tulevani vauhtisokeaksi. Luulen, että minulla on siihen taipumusta. Siksi - vaikka olen innokkaasti lainannut kirjastosta kirjoja, ja päässytkin hyvin alkuun mm. Eckhart Tollen Uuden Maan kanssa - on toisaalta samaan aikaan tuntunut siltä, että nyt pitäisi ottaa hiukan etäisyyttä, pysähtyä, kuten myös pari merkintää sitten kirjoitin.

Katsoin sitten Into the Wildin vielä kerran uudestaan. (Tai oikeastaan katsoin sitä vain reilun parin tunnin kohdalle. Parasta ovat ne ihmiset, joita Chris McCandless kohtaa matkallaan, ja kuinka hän heihin vaikuttaa.) Ja siitä nousi jälleen esiin aivan uusia puolia, joita puolitajuinen mieli nosti vapaiden assosiaatioiden myötä ylös. Oivalsin mm. vielä uuden puolen toiveidensa vapaasta ilmaisemisesta (toiset saattaisivat puhua toiveiden/halujen vapaasta "manifestoimisesta") ja saamisesta, ja kuinka voin toteuttaa sen käytännössä omassakin elämässäni. Tähän saakka se on jäänyt varovaisesta yrittämisestä huolimatta vasta puolitiehen. Onhan tässä viime vuosien aikana tapahtunut aivan huikeita juttuja nimenomaan sen takia, että olen uskaltanut tavoitella haluamiani asioita. Jos olisin kuitenkin vielä vähän radikaalimpi ja pystyisin todella tuomaan tämän arkipäiväänikin - kuinka siistiä se sitten olisi?

Ajatteleminen ei lakkaa näköjään, vaikka palaisi rauhoittavaan vanhaankaan. Elokuvan jälkeen tartuin toiseen kirjaan, josta toivoin löytäväni rohkaisua tielleni, Martti Lindqvistin Keskeneräisyyden puolustus. Myönnän, että nimi vetosi minuun alusta lähtien.

Lainaan tässä vielä lopuksi muutamia sanoja kirjan lukijalle osoitetusta esipuheesta (tummennukset omia):

Kaikkien elämänmuotojen elävyyden ydin on niiden luonnoksenomaisuudessa ja kyvyssä olla avoimia sellaisille mahdollisuuksille, jotka eivät ole toteutuneet vielä missään. Tämän asian toinen puoli on se, että elämä väistämättä myös jää aina keskeneräiseksi, luonnoksen asteelle. Siksi ihmiselle on tärkeää oppia hyväksymään oma rajallisuutensa ja suostumaan haavoittuvuuteensa. Ne ovat elämään alkuperäisesti kuuluvia asioita.

--

Elämä ilmaisee itsensä tarinoina ja kaikkein aidoimmin ihmiset kohtaavat toisensa elämästä kertomiensa tarinojen muodossa. Tarina kuvaa aina jonkun tapahtumakaaren. Se kertoo matkasta, jossa ihminen etsii jotakin sellaista, minkä vuoksi hänen on riskeerattava tai uhrattava jotakin. Useimmiten sen löytäminen ei ole mahdollista ilman kärsimystä ja luopumista. On vaellettava, edettävä yksinäisyyteen ja outoon maisemaan sekä kestettävä koettelemus. Vain sitä kautta voi löytää itsensä ja tarkoituksensa. - - Matkan sulkeutuessa alku ja loppu kohtaavat toisensa. Kun kaikki on tullut valmiiksi, ei ole enää mitään kerrottavaa.

Tämä lähinnä rohkaisuksi omille keskeneräisille rakennelmilleni. Aivan lopuksi vielä muistutus luopumisen tärkeydestä. Suorittaja, aivan omaksi parhaaksesi, lakkaa suorittamasta. T: ex-kympintyttö

"Mielikuva täydelliseksi suunnitellusta ja täysin hallitusta maailmasta johtaa intuition, luovuuden ja luottamuksen kuolemaan. Ja ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen."

P.S. Jos kaipaatte proosaa, joka sukeltaa syvälle henkilökohtaiseen ja inhimilliseen, teidän on ehdottomasti tartuttava Manuela Boscon vastajulkaistuun omaelämäkerralliseen Ylitykseen (Teos, 2012). Netistä löytyy jo tarpeeksi paljon tietoa tästä kerronnallisesti vahvasta, isä-tytär-suhteeseen pureutuvasta kirjasta, eikä teidän siis tarvitse tehdä muuta kuin suunnata lähimpään kirjakauppaan tai kirjastoon saadaksenne kirjasta painoksen omiin kätösiinne. :)

Luomusertifioitua kosmetiikkaa

2012-02-23T15:00:00.000+02:00

Iltameikkiharjoitelma luonnonkosmetiikalla: mineraalimeikkipohja (Barefaced Beauty), kiinnityspuuteri (Barefaced Beauty), ripsiväri (Benecos, Multi-Effect mascara), sininen kajal-rajaus (Benecos), sininen luomiväri (Lavera, Mountain Blue 05), huulipuna (Benecos, oranssiin taittava Soft Coral), kulmakynä (Dr. Hauschka, ruskea kajal-kynä).

Perjantaina on edessä vähän hienompi iltameno, jota varten olen miettinyt pukeutumista, meikkiä, tukan laittamista ja sen sellaista, millä en yleensä hirveästi päätäni vaivaa. Keskiviikkoiltana harjoittelin varmuuden vuoksi vähän vahvemman meikin tekoa ennen varsinaista h-hetkeä.

Kuten tuoteluettelosta näkyy, mahdollisimman luonnonmukainen ja ihoystävällinen linja on minulle tärkeää myös kosmetiikassa. Kaikki tuotteet ovat itse ostettuja, minua ei todellakaan sponsoroida meikkien kanssa - vaikka olisihan sellainenkin ehkä ihan kiva juttu. :D

Itse asiassa luomuilujuttuni lähtivät toden teolla liikkeelle vuonna 2008* ärsyttävästä silmien kirvelystä. Vaihdoin silloin ripsivärini luonnonmukaisempaan Dr. Hauschkaan, jota olen käyttänyt tyytyväisenä siitä lähtien, enkä ole kaivannut takaisin ns. normaalien ripsivärien pariin. En edes vedenkestävien ripsivärien pariin, vaikka ennen en muuta juuri suosinutkaan. Siis kuvitelkaa, neljä vuotta yhden ripsivärituotteen käyttäjänä (miehetkään eivät ole pysyneet rinnalla sellaisia aikoja!). Aloitin Volume Mascaralla keväällä 2008, enkä ole sen jälkeen muihin tuotteisiin uskaltanut vaihtaa. Mitä jos vaihto tapahtuisikin huonompaan? Olen jossain määrin tottumuksieni orja.

Viime reissulla vanhempien luokse kävi kuitenkin niin, että heidän luokseen jäi myös vanha uskollinen ripsiväripuikko. Pari viikkoa olen pärjännyt ilman ripsenvärittäjää, mutta nyt tämä perjantai vaatii vähän parempaa laittautumista. Tai nyt edes sen ripsivärin. Suuntasin siis pakon edessä keskiviikkona Ruohonjuuren kosmetiikkaosastolle.

Viikonlopun kosmetiikka-arsenaali.

En tiedä tarkkaan, milloin Benecos-merkki on rantautunut Suomen kosmetiikkakauppoihin, mutta täytyy sanoa, että se on tervetullut lisä muutoin suhteellisen harvaan (ja usein hintavaan) valikoimaan luonnonkosmetiikkamerkkejä. Olen aiemmin tänä vuonna ostanut Benecosin huulipunia kahdessa eri sävyssä, ja nyt oli tarjouksessa saman merkin Multi-Effect Mascara (kuvassa etualalla).

Meikkihyllyni alkaa taas pelottavaa vauhtia täyttyä, ja nimenomaan Benecosin kosmetiikasta. Ripsivärin lisäksi täydensin iltameikkivarustusta niin ikään tarjouksessa olleella tummansinisellä kajal-kynällä ja terottimella. Hieman hintavammalta Laveran hyllyltä taas tarttui mukaan kimalteista tummansinistä luomiväriä (sävy: Mountain Blue 05).

P.S. *) Taisin valehdella, sillä olenhan minä ollut esimerkiksi kuukupin käyttäjä jo vuodesta 2006, vaihtoehtona kemikaaleilla kyllästetyille kuukautissiteille ja tampooneille. (Enkä muuten ole kuukuppiin siirtymisen jälkeen hetkeäkään sietänyt tavallisia kaupan vaihtoehtoja, jos niitä koskaan alunperin siedinkään. Kuukuppi ei haise, ei hiosta eikä aiheuta "vaippaihottumaa" - toisin sanoen ei sisällä yhtään niitä ominaisuuksia, jotka tekivät kuukautisista aikoinaan inhottavan jutun.)

Siirtyminen yhä kemikaali- ja myrkkytietoisempaan elämään on siten osoittautunut hyvin vaiheittaiseksi kehitykseksi. Vaikea sanoa, että oma "luomuvillitykseni" olisi sittenkään mistään yhdestä yksittäisestä oivalluksesta koskaan ollut kiinni. Päinvastoin se on ollut aika luonnollinen ja pitkäjänteinen kehitys.

P.P.S. Mitä täällä muuten ollaan mieltä tällaisista turhamaisista jutuista, kiinnostavatko esim. luomuhenkiset kosmetiikkajutut? Tyttöjutuistakin on välillä kiva innostua, ja innostavista jutuista taas olisi vain kiva kirjoittaa. :)

Terveeks opiskelijabudjetilla – superravintotiimi kävi Turussa (kuvia)

2012-02-23T10:35:00.004+02:00

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet toden teolla kiireentäyteiset: olen muuttanut, käynyt välissä Tampereella CocoVin Heikin koulutettavana, muuttanut vähän lisää, nukkunut alle neljätuntisia yöunia, sietänyt putkiremonttia (joka pakottaa heräämään aikaisin) ja väliin vetänyt ympäripyöreitäkin päiviä. Puolitoista viikkoa se kroppa tätä menoa kesti, ja kun tavallinen ravintoainetankkauskin jäi välistä (mm. päivittäinen D-vitamiini), enköhän pamahtanut loppumetreillä, eli maanantai-iltana, aivan kunnolla kipiäksi... ja sitten vielä aivan viimeisimpinä hetkinä (tiistaiaamuna) tuli kiireinen (saman päivän aikana tehtävä) rakennusalan käännöstehtävä suomesta englanniksi, jota en tietenkään kieltäytynyt tekemästä. Ja tiistai-iltana olinkin sitten aivan rättipoikki ja puhki kulutettu.

Pari yötä olen tässä mennyt nukkumaan nokka ja pää tukossa, mutta vähitellen alkaa olo helpottaa. Suhteellisen nopean parantumisen lasken levon (mm. tiistai-iltapäivän neljän tunnin ylimääräiset nokkaunet), runsaan nesteytyksen, valkosipulin, inkiväärin, hunajan, suomalaisten marjojen ja D-vitamiinilisän ansioksi. Jos olisin kuitenkin alun perin pitänyt itsestäni parempaa huolta, tuskin olisin ollut päässyt niin huonoon kuosiin... Rajansa on vain yksinkertaisesti tunnettava.

Joka tapauksessa viikonloppuna ja alkuviikosta olivat täällä Turussa käymässä myös suosikki hyvinvointi-ihmiseni Aaro ja Teemu, jotka tulivat vetämään tänne pari kurssia. Sunnuntaina pojat vetivät tutun Makeaa-kurssinsa, ja maanantai olikin varattu Turun yliopiston Luomupiirin kanssa yhteistyössä järjestetylle Terveeks opiskelijabudjetilla -rupeamalle. Iltapäivä aloitettiin luennolla ja illalla laitettiin viiden ruokalajin illallinen. Ruokablogikielellä: om-nom-nom! Ja taas jaksaa! Vaikka viime päivät ovatkin olleet rankkoja, ovat ne toisaalta myös antaneet paljon: upeita kokemuksia, uusia mahdollisuuksia, uuden kodin ja ihania ystäviä...

Seuraavassa viikonlopun tunnelmat kuvina:

--

Sunnuntai:

Vuorossa olivat makeat herkut Martin kulttuuriolohuoneella. Kävin paikan päällä illemmalla katsomassa meininkiä. Hyvältä näytti!

--

Terveeks opiskelijabudjetilla -kurssipäivä valkeni kirkkaana ja kuulaana.
(Tämä on muuten näkymä uuden kotini parvekkeelta.)

(Vähän Turun kulttuurihistoriaakin näkyy makuuhuoneen ikkunasta.)

--

Iltapäivällä:

Terveeks opiskelijabudjetilla toiminnassa.

Sana oli kulkenut kampuksella ja sähköpostilistoilla kiitettävästi, ja paikalle saapui runsas joukko terveellisestä ruoasta kiinnostuneita ihmisiä. Kuulijoita oli miehiä, naisia, vähän nuoria ja vähän vanhojakin. Kokonaiskattavuus siis kiitettävä. Kysymyksiä esitettiin ja keskustelua käytiin reippaasti yli virallisen luentoajankin. Ja taisi tapahtuman järjestäjänä toiminut Luomupiiri saada jokusen uuden jäsenenkin...

--

Illalla:

Raakaruokaa-tiimi pääsi omimpien hommiensa pariin eli viihdyttämään tiedoillaan ja taidoillaan sekä hurmaamaan herkullisilla raa'an ravinnon herkuillaan. (Muistelen makuja, ja tunnen vieläkin suussani sen tajunnan räjäyttäneen, ihanan toffeelta maistuneen suklaamutakakun... Mutta entä se suolainen piiras... tai se makunystyröitä hivellyt tulinen keitto... ja raakasuklaa... mmmm.)

TYY:n saunalla tunnelma oli niin lämmin ja juuri niin tunnelmallisen hämyisä, että parhaat kuvat tulivat lähinnä häärimisen ääreltä. Mutta onhan siinäkin sitä muisteltavaa!

Raakapojat tulevat seuraavan kerran Turkuun jo 14.3., jolloin heidän ajatuksiaan voi käydä kuulemassa Panimoravintola Koulun Ravintelivalistusiltamassa. Täältä tarkemmat tiedot sijainnista ja ajankohdasta!

Sillä välin minä koetan levähtää. Mutten liikaa - iltapäivälle on blogiinkin luvassa jo seuraavaa aihetta!

Helmikuu on uuden alku

2012-02-13T10:00:00.000+02:00

Blogikirjoituksia minulta näköjään tulee aina silloin, kun sattuu ja tapahtuu - ja liioitellen ainoastaan silloin.

Mitä ketään kiinnostaa minun yhteiskuntatieteelliset tai käännösteknologiset opinnot tai missä näyttelyissä ja missä konserteissa ja mitä aiheita käsittelevissä filosofiakerhokokoontumisissa olen viimeksi käynyt - ja toisekseen, kuinka minä muka ehtisin pitämään kaikista sellaisista asioista lokia?

Täytyy vain lyhyesti todeta, että elämä kulissien takana on mielenkiintoista ja kokonainen ihmiselämä tuntuu jälleen kerran (aina vain) riittämättömältä... Hyvällä tavalla, sillä olen innoissani. Monesta asiasta. Ehkä liian monesta. Hyvällä tavalla liian monesta.

Voin myös kiitellä erityisesti Turun kulttuuritarjontaa, joka tuntuu vielä entisestään monipuolistuneen mm. erilaisilla lukupiireillä ja keskustelukerhoilla, jonkalaisia olen ennen kovasti kaivannut. (Toisaalta ehkä minulla itselläni on vain silmät nykyään paremmin auki tämänkaltaisille tilaisuuksille...)

--

[ ~~<~~<@]

Nyt kaiken päälle tulee vielä tämä muutto, josta olen niin sanotusti aivan täpinöissäni.

On sunnuntai-ilta, istun olohuoneen lattialla ja yövyn seuraavaksi ensimmäisen yöni uudessa kodissa. Muutto tänne tapahtuu hitaasti yhden viikon aikana. Perjantaiksi on varattu pakettiauto ja toverit auttavat muuttamaan viimeiset tavarat, ne isoimmat: pahvilaatikot, hyllyt, matot ja muutaman pikku huonekalun. Sitten istutaan yhdessä iltaa, suunnittelen ruoanvalmistusta varmaan enemmän kuin itse muuttopäivää.

Minulla on tunne, että tässä asunnossa minulla tulee olemaan mahdollisuudet keskittyä ja kehittyä, elää tasapainoista, harmonista elämää, joka myös näyttää siltä, miltä tiedän tasapainoon pyrkivän minuuteni kaipaavan. Minulla oli joskus aiemmin tämänoloinen asunto, jossa tunsin oloni hyväksi (vaikka talo olikin vanha ja kylpyhuone pahasti remontin tarpeessa, valoa ja tilaa oli suhteessa paljon ja sijainti oli loistava) - mutta tuosta asunnosta jouduin luopumaan korkean vuokran ja muiden asiainhaarojen takia. Paljon vettä on ehtinyt virrata Aurajoessa niistä ajoista, mutta nyt ollaankin taas uusien aikojen kynnyksellä.

Ehkä tästäkin muodostuu koti, jonne tulee mielellään ja jossa todellakin viihtyisi ja lepäisi.

Päivätkin ovat alkaneet pidentyä, mielessäni alkaa näyttää keväältä. On uusi asunto ja uusi työ, joka motivoi pitämään itsensä skarppina, ajan tasalla ja edustavana (kerron tästä pian), tavoitteet opintojen parissa motivoivat, lauhtuvat säät tuovat toivon piristävillä lenkeillä aloitetuista päivistä ja virkeydestä - siitä hyvästä kierteestä. Olen parhaimmillani super-aikaansaava supernainen, ja nämä alkavat olla niitä aikoja, kun sisäinen energiakimppuni herää.

Mikäli kaikki on sujunut suunnitelmien mukaan, olen tähän mennessä herännyt klo 7.30, lähtenyt klo 8.00 tämän vuoden ensimmäiselle juoksulenkille ja palannut klo 8.30 mennessä kotiin, käynyt suihkussa, juonut vehnänoraat aamupalaksi ja suunnannut asioilleni yliopistolla tai tietokonehommien pariin. Iltapäivällä pääsen kampaajalle, tai tarkemmin sellaisen tyypin käsittelyyn, jonka kone sanoo sur-rur-rur pitkin pääni oikeaa sivua... Elämä on toisin sanoen tänään aika hyvää.

(~~<~~<@: Jos olisin voinut, olisin ottanut kuvan siitä huoneesta, josta paraikaa tätä tekstiä naputtelen, täällä on nimittäin aika zeniläiset tai Steve Jobs nuorena -tyyliset tunnelmat - yritän huomenna muistaa ottaa kameran vanhoilta kämpiltä tänne mukaan.)

Minimalisti bloginkarussa (sinnetänne ja takaisin)

2012-02-12T21:34:00.002+02:00

Tammikuu oli blogin osalta poikkeuksellisen hiljainen. Vihjasin taannoin, että se oli osaltaan tahallista. En vain enää jotenkin kokenut tänne kirjoittamista merkityksellisenä... mutta olin kyllä toisaalta kirjoittanut tänne aihetta sivuavan tekstiluonnoksen (päivätty 29.1.2012). Sitten unohdinkin luonnoksen kokonaan! Eikä muistikuvaakaan siitä, että olisin tällaisen jutun joskus kirjoittanut.

Nyt näyttää bloginkirjoitusinto palanneen, aamuksi on ajastettu jo yksi kirjoitus, mutta annetaan puheenvuoro sitä ennen unohtuneelle.

Olen viettänyt blogin suhteen hiljaiseloa. Jotenkin puhuminen (tai kirjoittaminen) tuntuu merkityksettömältä. En ole opettaja, olen oppilas ja opin tarkkailemalla. Kirjoittaminen vie aikaa, kun joutuu panostamaan muotoseikkoihin (paitsi silloin kun kirjoittaa yksityisesti, silloin voi kirjoittaa vaikka mitä sekavuuksia tahansa ja se on hyvä - se on tutkimusmatka), siksi, aikaa vievyytensä vuoksi, en kai olekaan kirjoittanut.

Viime vuosien matka on ollut polku minimalismiin, yhä enemmän asioita on karsiutunut tarpeettomana taakkana pois, materiaalisessa omistuksessa elämästä on tullut keveämpää, henkisellä puolella seesteisempää. Pinta ja muoto menettivät merkityksensä, ja ymmärrän, että tietyissä silmissä minusta kuoriutui huoleton luonnonlapsi. On niin paljon asioita, joita voi pudottaa elämästään, että sitä oikein hämmästyy tätä keveyttä, kun tajuaa mitä kaikkea elämässäni ei enää ole verrattuna entiseen. (Huonekaluja, kosmetiikkatuotteita, halpalaukkuja, ylipäätään kaikenlaisia tuotteita...) Ehkä sanojakaan ei tarvitse niin paljon enää muita varten, ehkä ne säästää mielellään itselleen, jos nyt edes itselleenkään niitä tarvitsee erikseen viljellä.

Minimalismi liitetään usein jonkinlaiseen buddhistiseen perinteeseen tai muuhun itämaiseen pyrkimykseen valaistua. Toisaalta myös muissa vanhoissa uskonnoissa ja filosofioissa on askeesiin kannustavia piirteitä. Itse en ole koskaan tavoitellut mitään niin hienoa tai korostuneen henkistä - ainoastaan tietä onnellisuuteen ja jonkinlaiseen elämäntäyttymykseen (määränpäänsä löytämiseen). Sillä tiellä on kyllä sivuttu paljon sellaisia aiheita, kuten miten löytää onni vähästä tai miten taikoa vähästä paljon. Hyvinvointi, unelmat, sielunrauha, mielenrauha... sellaiset teemat ovat minua kiehtoneet. Sellaiset teemat johtavat helposti olemassaolon perimmäisiin kysymyksiin, filosofioihin ja maailmanselityksiin, elämänkatsomuksiin. Turhauttaviin asioihin.

Johtopäätös: puhuminenkin on turhaa ja johtaa epäolennaisuuksiin. Joskus olisi hyvä harrastaa sanallistakin minimalismia.

Täytyy myöntää, että tähän päivään mennessä olen jo unohtanut, pitikö tämän tekstin johdattaa johonkin syvempään aiheeseen vai oliko se tarkoitettu luettavaksi tällaisenaan. (Ja nyt täytyy myöntää, että jouduin myös täydentämään tekstiä aika reippaastikin löytääkseni uudestaan/keksiäkseni sen punaisen langan. Kirjoitan nähdäkseni mitä ajattelen, tai jotain sinnepäin.)

Minimalismista ja materiaalisesta vaatimattomuudestani huolimatta huomaan kuitenkin, että sainhan minä viime vuonna itse asiassa aika paljon mukavia asioita aikaan! (Ikään kuin minimalistisuus tarkoittaisi sitä, ettei tekisi elämässään mitään...)

Minimalistisen mielentilan taika on kuitenkin siinä, että karsiessaan turhuudesta katseen on helpompi keskittyä olennaiseen. Sanoisin tämän pätevän melkeinpä kaikilla elämän aloilla. Kaikilla, joilla minulla on kokemusta.

Kuva: Viime kesän satoa pakkasesta korjattuna, pilkottua banaania, appelsiinia, cashewpähkinöitä ja hyvin todennäköisesti tilkka hunajaa kyytipoikana - elämän yksinkertaisia nautintoja.

Vuoden opit, osa 2: itsetuntemus

2012-02-09T10:43:00.006+02:00

Kävin jo aiemmin läpi viime vuoteni päällimmäiset tuntemukset postauksessa, jossa ruodin ajatuksiani ja kokemuksiani muun muassa tunteista, ihmissuhteista, kehityksestä, joita viime vuosi antoi minun kokea (huh-huh, edelleen, kuinka paljon!). Vähän lupailin jatkavani aihetta terveydellä ja hyvinvoinnilla ja suhdettani siihen viime vuoden erittäin vaihtelevissa olosuhteissa - mutta ennen sitä kaivan kaapeista esiin viimeisetkin luurangot ja aaveet, jotka ovat ehkä omalla tavallaan jääneet kummittelemaan nykypäivään.

Mitä opin itsestäni ja suhteestani maailmaan ja muihin ihmisiin viime vuoden aikana vauhdikkaiden retkien aikana, mutta ehkä tärkeämmin - minkälainen olen aloillani (pystynkö olemaan aloillani?), mikä minussa pysyy samana, kun maisemat ja kuviot muuttuvat (kuka näitä kuvioita oikein vaihtelee?), mistä minun onneni ja tyytyväisyyteni ovat kiinni? Mikä pitää minut vauhdissa, vaikka olisinkin fyysisesti paikallani? Vai pitääkö ylipäätään aina olla niin kovassa vauhdissa...?

Tässä vaiheessa vastaan itse jälkimmäiseen omista kysymyksistäni: kyllä, tässä vaiheessa elämää on ihan ok olla vauhdissa - kun tavoitteet selkiytyvät, niitä pitää myös aktiivisesti tavoitella. En halua olla ihminen, joka ei ole koskaan unelmoinut, enkä ihminen, joka ei koskaan tehnyt unelmiensa eteen mitään. Aikamme neuroosi, elämäntehtävän löytäminen. Se ei enää kaikilla löydy yksinomaan perheen perustamisesta ja/tai turvallisen elämän rakentamisesta. Maailmassa mikään ei ole pysyvää eikä turvallista, ellei oma turva kumpua jostain syvemmältä.

Mutta vastatakseni aiheen tärkeimpään kysymykseen: mitä opin viime vuonna itsestäni? Opin kaksi asiaa. Ne ovat ehkä tällä hetkellä tärkeitä asioita minussa, ne voivat olla sitä ehkä vielä jonkin aikaa, mutta tiedän myös, etten aina ole ollut tällainen, enkä ehkä aina tule olemaankaan. (Tai ehkä olenkin aina ollut tällainen ja eri piirteiden siemenet ovat vain alkaneet itää vasta otollisissa olosuhteissa...)

Olen loistava elämään hetkessä ja asettamaan prioriteettini sen mukaisesti. Antaudun helposti hetken vietäväksi. Kun olen yhdessä paikassa, en ole muualla. Kun teen jotain, omistaudun sille täydesti ja jälkeä yleensä kiitellään.

Olen loistava elämään hetkessä ja asetan prioriteettini sen mukaisesti. Antaudun helposti hetken vietäväksi. Kun minulla on projekti, kaikki muu häviää mielessäni taka-alalle. Kun olen yhdessä paikassa, mieleni ei seikkaile muualla, muistoissa tai hetken ulkopuolisissa ihmisissä. En ehkä unohda muita asioita, mutta en toisaalta kiinnitä niihin juuri ollenkaan huomiota.

Nämä kummatkin kohdat voi lukea (ainakin) kahdella eri tavalla. Tulkinnat riippuvat siitä, miten suhtautuu minun senhetkisiin piireihini - onko niissä aktiivisesti mukana vai onko niistä hetkellisesti tai pysyvästi ulkopuolella.

Jatkuva paikkojen ja projektien - jopa lähimpien ihmisten - vaihtuminen on väistämättä kiinnittänyt huomioni tähän. Joskus on väistämätöntä, että projektit jäävät kesken (esim. suurempien tai tärkeämpien tieltä), mutta huonosti päätellyt projektit, niin ammatillisella kuin henkilökohtaisellakin puolella, jäävät kaihertamaan mieltä. Otan sen toisaalta osoituksena siitä, etten ole esim. patologinen psykopaatti, sillä onhan luonnollista katsoa jonkin verran taaksensa ja toivoa jättäneensä jälkeensä vaa'assa enemmän hyvän puolelle kallistuvaa kuin huonoa vaikutusta. Toisaalta kaiherruksistani, vaikka ne ovatkin pieniä (esim. en saanut aikaiseksi lähettää kiitoskorttia tai osoittaa muuta vastaavaa elettä niille tahoille, joille olen mielessäni paljon kiitollisuuden velkaa), voi päätellä sen, että en ole ehkä ollut koko ajan aivan skarppina. Minulta on jäänyt kirjoittamatta pisteet i:n päälle. Vaikka olen ollut asiallinen, jokin on joissakin periaatteessa päättyneissä projekteissa jäänyt kuitenkin kaihertamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä jne.

En ole varma, mitkä kaikki näistä pienistä kaiherruksista ovat kaiherruksen arvoisia, mutta olen varma, että jotain opittavaa minulla tästäkin on.

Jos siis viime vuosi oli hetkeen antautumisen harjoittelua ja hetkessä olon harjoittamista - kyky, jota arvostan ihmisissä paljon, koska se kertoo muuan muassa hyvästä kyvystä keskittyä - jatkossa yritän pyrkiä samaan omistautuneisuuteen, mutta yritän olla vielä vähän skarpimpi: etten päästäisi päättelemätöntä lankaa vasemmasta kädestä, kun katse on fokusoitunut oikeassa kädessä odottavaan uuteen työhön. En mielestäni ennen ole ollut näin huolimaton (olen ollut hyvin tunnollinen), mutta toisaalta ei minulla ennen ole ollut yhtä monta rautaa samanaikaisesti tulessa. Onko se kuitenkaan pätevä syy huolimattomuuteen? En oikein tahdo uskoa.

Itsetuntemus taitaa olla alue, jota tuskin koskaan kyllästyn kääntelemään. Itsensä tunteva osaa asettaa elämälleen sopivat tavoitteet, itsensä tunteva osaa suhteuttaa itsensä ympäristöön, joten itseensä tutustumisen eteen tehtävä työ ei periaatteessa koskaan mene hukkaan - ainakaan niin kauan kuin pystyy suhteuttamaan itsensä suurempaan kokonaisuuteen. Paljon on kiinni meistä itsestämme, mutta tuntematta maastoa, jossa liikumme, olemme valtavasta itsetuntemuksesta huolimattakin tuomittuja eksymään. :D

Lauran matkaa ja kaikenlaisia muitakin henkilökohtaisiin kehitystarinoihin keskittyviä blogeja on minusta niin kiva lukea, kun niissä puidaan aivan näitä samoja asioita. (Vastaavia blogeja saa muuten vinkkailla kommenttiboksiin!)

Viime aikoina olen fiilistellyt myös Aaron videosarjaa tavoitteiden löytämisestä ja saavuttamisesta. Videoiden pariin on helppo hypätä melkein mistä osasta vain. Tässä esimerkiksi Aaro puhuu muun muassa asioiden priorisoinnin tärkeydestä (osa 5).

Itse jatkan tasapainoilua elämän eri osa-alueiden kanssa: on opinnot, on mielenkiinnon kohteet, on tultava myös taloudellisesti toimeen, tulee uusia juttuja kaikkeen edelliseen liittyen ja eri painotuksin. Mahdollisuuksia on kaikkialla ja niitä tulee aina vain lisää, ja kullakin hetkellä pitäisi osata keskittyä olennaiseen, voi huh-huh! ;)

Ruoasta ravintoa - ilmainen luento Turussa (& opiskelija-alennettu ruokakurssi 20.2.2012!)

2012-02-07T13:22:00.014+02:00

Turkulaisten opiskelijoiden ja ravintoasioista kiinnostuneiden kannattaa olla nyt kuulolla. Syksystä saakka Luomupiirin ja Terveeksi herkutellen -kurssisarjan poikien kanssa muhinut ajatusprojekti on tuottanut hyvin mieluisaa hedelmää...

Terveeksi-sarja kokeilee siipiään yliopistokampuksella Terveeksi opiskelijabudjetilla! -luennolla ja opiskelijahintaisella ruokakurssilla. Ota alla olevat tiedot ylös, merkitse kalenteriin ja saavu paikalle maanantaina 20.2.2012!

Ilmainen luento ma 20.2. klo 15-16, Turun yliopisto, luentosali Pub 3. Luennolle vapaa pääsy!

Terveeks opiskelijabudjetilla -kokkauskurssi yliopiston välittömässä tuntumassa klo 17.00–21.00. Osallistumismaksu 25/20 euroa (sis. täyden aterian ja runsaat materiaalit).

Ilmoittautumiset: aarolof@me.com. Suunnitellun osallistujamäärän ylittyessä opiskelijat ja Luomupiirin jäsenet etusijalla, muuten kurssille pääsee ilmoittautumisjärjestyksessä.

Lisätiedot tapahtuman FB-sivulla.

(Jutun kuvitus oikeuksien haltijoiden luvalla ja arkistoista.)

Ihmettelette ehkä, miksi mainostan tällaista tapahtumaa omassa blogissani - mutta en kai voi olla olemattakaan, kun kyseessä on osittainen aivolapseni (engl. brainchild), jonka toteutumisesta olen suunnattoman iloinen ja ylpeä. Hienoa, että juuri oikeat osapuolet ovat innostuneet ideasta ja ryhtyneet toimiin!

Lisäksi olen erityisen innoissani myös sen takia, että tämä ravintoluento tuo taas luokseni rakkaat, innostavat ja lahjakkaat Pohjoisen poikani, Aaron ja Teemun, joihin minulla oli ilo ja kunnia tutustua noilla kesän hulluilla pyöräretkillä. :)

Ruokakurssien aiempia meininkejä voi kurkkailla myös poikien omista blogeista!

Vakuuttavin todiste asioiden tehokkuudesta on elävä esimerkki. Raakaruoka pitää iloisena, virkeänä ja menevänä kaikinpuolin, luonnollisesti. Ja nämä miehet käyvät priimusesimerkistä!

P.S. Myös Luonnonmukainen tiedottaa.

Uutissi ja perheenlisäyksii.

2012-02-04T16:46:00.011+02:00

Sillä välin, kun otan etäisyyttä blogiin ja pohdin, mikä osa blogin taustahenkilöstä ja tämän ajatuksista on nykyään osa julkista henkilöä, uskallan ja mielelläni jaan täällä iloisia uutisia keittiöni laiteperheenlisäyksestä.

Tervetuloa Vitamix TNC5200! Sinun avullasi murskaan jäiset marjat, likvidoin salaateista soluseinämät ravinteiden tieltä, jauhan kokonaisia pähkinöitä ja siemeniä silkinsileiksi tahnoiksi sekä toivon mukaan upgreidaan raakakakkutehtaani aivan uudelle tasolle!

Ainakin vastaavien lupausten ja kehujen herättämien kaipausten takia vihdoin raaskin satsata tähän tehosekoittimien maailman aateliin. Raakapuoti järjestää kuukausittaisia kimppatilauksia ulkomailta (sillä vielä tätä konetta ei tietääkseni saa mistään fyysisestä suomalaisesta kaupasta), tilasin laitteen heiltä tammikuun alussa ja Matkahuolto toimitti paketin perille tämän viikon alussa. Seitsemän vuoden takuulla varustetun moottorihirmun takkuamista ei tarvinne pelätä kovimpia pähkinöitäkään jauhaessa. Muutaman vuoden olen huristellut menemään kompaktilla Magic Bullet -tyylisellä Personal Blenderillä, jonka olen kyllä todennut hintansa arvoiseksi tehohirmuksi - joskin hieman pieneksi isompia projekteja (kuten kokonaisia kakkuja) varten.

Vitamixin kaksilitraisessa kannussa sitä vastoin mahtuu pyörittämään kätevästi kakun jos toisenkin. Herkkuhetkiä odotellessa harjoittelen koneen käyttöä mm. herkkuja pirtelöitä sekoitellen...

Tiedätte kyllä, että olen surahtanut...

--

Näihin tunnelmiin, ja energisin fiiliksin kohti illan Regina-keikkaa Turun Dynamossa. Paikka tulee olemaan lievästi sanoen tupaten täynnä ja loppuunmyyty. Nähdään siellä! :)

Selkäranka ojennukseen

2012-01-16T16:40:00.002+02:00

Asenteeni terveyttä ja hyvinvointia kohtaan lienee blogin seuraajille selvä: terveys ja hyvinvointi ovat ensiarvoisia asioita elämässä, mutta ylipäätään mitään asiaa ei kannata elämässä tehdä liian monimutkaiseksi.

Uskon, että terveys on yksinkertaisia asioita. Uskon, että perusterveistä lähtökohdista tulevan ihmisen ei tarvitse erikseen stressata hyvinvointinsa tähden. Tämä usko perustuu teoriaani siitä, että kun tietyt terveyden tukipilarit on pystytetty, terveys ja hyvinvointi on pohjimmiltaan pelkkää ylläpitoa. Ja nyt on aika vuodattaa kyyneleitä. Kerronpa teille miksi...

Olen pitänyt itseäni juuri edelläkuvaamani kaltaisena, perusterveistä lähtökohdista tulevana ihmisenä (ja suhteessa varmasti sitä olenkin). Pyrin tietoisesti ylläpitämään ja jopa vahvistamaan hyvinvointini tukipilareita. Tiedätte, että harrastan enemmän tai vähemmän säännöllistä liikuntaa: juoksen, nostan painoja, pyöräilen, joogaan, venyttelen, blaa-blaa-blaa. Syön monipuolisesti ja kehoa kuunnellen, blaadi-blaadi-blaa.

Ja pitkän jutun pointtina on se, että kaiken tämän pohjalta minun luulisi hallitsevan ne perusjutut. Ryhti, vahva ja hallittu tukiranka, lihaskontrolli. Mutta sattuu (kirjaimellisesti) sitä sellaisellekin, joka tietoisesti yrittäisi pitää kehonhallinnastaankin huolen. Joskus ns. "yksinkertaisetkin asiat" täytyy opetella oikein vaikeuksien kautta ennen kuin ne todella hiffaa ja iskostuu osaksi rutiineja, joita ei enää tarvitse miettiä...

Hommahan on niin, että olen mielestäni oikein tietoinen ryhdin tärkeydestä. Eivätkös kaikki ole? Seison mielestäni yleensä ja yleisesti ottaen suorassa. En ainakaan paina hartioitani kasaan. (Vaikka leveillä hartioilla sitä on joskus nuorempana tehnyt vaistomaisesti.)

Toisaalta ryhdinhän kuvittelisi olevan aika luonnostaan oikein tuleva asia... Ehkä se niin joillekin on. Mutta sitten on meitä notkoselkäisiä, joiden käsitys ryhdistä on toiseen suuntaan hieman vinksallaan...

(YTHS:n fysioterapeutti otti vastaanotolla minusta oikein havainnollistavat kuvat, joissa erot hyvän ja huonon keskivartalonhallinnan välillä näkyivät loistavasti. Toistuvista pyynnöistä huolimatta en ole kuitenkaan onnistunut saamaan noita kuvia käyttööni (FT:n lupauksesta huolimatta, yritys hyvä kymppi...), joten joudumme tyytymään jälkikäteen kuvattuihin havainnollistuksiin, jossa asentoani ei ole ollut hiomassa kukaan alan ammattilainen. Tärkein kuitenkin välittynee: kireämpi vatsalihaskontrolli lantionpohjanlihaksia myöten. Napa selkärankaa kohden.)

Vasemmanpuoleisen kuvan diagnoosi: ylikaartunut lanneranka, joka aiheuttaa rasitusta selän pikkuniveliin. Tässä asennossa myös polvet tuppaavat yliojentumaan (ja lukittautumaan), ja lantio on eteenpäin kallellaan. Oikeanpuoleisessa kuvassa: jo pelkästään lantion asennon korjaaminen auttaa korjaamaan selkärangan notkon, ja huomio keskittyy herkemmin tiukempaan vatsalihasten käyttöön.

Hyvää ryhtiä pitäessä ruumiin painopiste lepää suoraan lantion ja kaarevan (muttei ylikaartuneen) lannerangan yllä. (Henkilökohtainen huomioni lisäksi on se, että olisi opittava olemaan vetämättä rintakehää niin kovin rottingille. ;))

Selkärangalle optimaalisessa asennossa kaikki kriittiset pisteet sijoittuvat pään läpi kulkevalle kuvitellulle luotilangalle: korvannipukat, olkapäät ja lonkkanivel samassa linjassa. Painon kuuluisi levittyä tasaisesti koko jalkapohjan pituudelle, polvien yliojennusta taas on vältettävä.

Huomaan muuten, että tuossa jälkeen-kuvassa näyttävät polvet vieläkin pyrkivän hiukkasen yliojennukseen - vai onko se vain optinen harha? No, tärkein lienee havainnollistettu (joten lakatkaa tuijottamasta polviani ;)) eli tiukka vatsalihaskontrolli lantionpohjanlihaksia myöten, napa selkärankaa kohden. Opin, että peräti 80 prosenttia keskivartalonhallinnasta on (tai ainakin tulisi olla) vartalon etupuolella, ja ainoastaan 20 prosenttia selkälihasten ja -nivelten varassa, sen suuremmalle rasitukselle ne eivät ole edes suunnitellut.

Kuntosalilla kävijöille (ainakin toivottavasti) kaikille lienee tuttu käsite keskivartalonhallinnasta erityisesti kaikkia nosto ja kyykkyliikkeitä tehdessä. Selällä ei saa tehdä töitä, silloin kun tehdään jalkaharjoitteita. Mutta aivan yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin kuin kuntosalilla nosto- ja kyykkytekniikoiden hallitseminen, on keskivartalonhallinta kaikessa arjessa.

Olen alempana parhaani mukaan havainnollistanut väärin kumartuvan selän (ensimmäinen kuva) ja sen jälkeen oikeaoppisemmin kumartuvan ihmisen selän (ranka suorempana, pieni notko sallittu, muttei liioiteltu). Ero on vatsalihaskontrolli, taas lantionpohjanlihaksia myöten.

Työergonomiaa?

Selkä kestää onneksi satunnaista vääntöä ja kääntöä yleensä oikein hyvin, mutta mikä todella altistaa sukupolvemme työ- ja opiskeluikäiset selkä- ja tukielinsairauksille on jatkuva istuminen, ja ennen kaikkea huono työergonomia - lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmaistuna huono työasento, joka rasittaa tai venyttää rankaa väärällä tavalla aiheuttaen jumia ja kipuja sinne, minne ne eivät kuuluisi, jos muistaisimme kiinnittää selän asentoon paremmin huomiota. Jossain vaiheessa parempi työasento varmasti automatisoituu luonnolliseksi asiaksi, kun hetken käyttää vaivaa sen opettelemiseen ja käyttämiseen. Selostaisin mielelläni kaiken tämän selkäepisodini aikana työergonomiasta oppimani, mutta siihen menisi niin paljon aikaa, että ehkä jätetään se toiseen kertaan... Viittaan silti aiheesta kiinnostuneita suuntaamaan vaikka YTHS:n sivulle, jolta ylläolevan kuvankin lainasin. Siellä on hyvät perusohjeet hyvästä istumatyöasennosta.

Selkä pyöreänä tai köyryssä istuminen venyttää nivelsiteitä ja rasittaa selän välilevyjä. Minut säikäytti hereille fysioterapeutin kertomat tutkimustulokset, joiden mukaan selän nivelsiteiltä kestää jopa 6 tuntia palautua 20 minuutin köyryselkäisestä istunnasta. Missä asennossa sinä luet tenttiin niitä 6-8 tuntisia päiviä, kun istut lukusalissa, tai missä asennossa yleensä teet istumatyösi? Pidemmän päälle näiden nivelsiteiden venytys ja välilevyjen rasitus voi todella johtaa välilevynrappeumiin ja muihin tukielinsairauksiin.

Minähän en ole paluuni jälkeen satsannut minkäänlaiseen työpöytään tai tuoliin kotonani, joten kotona tulee todellakin datailtua välillä vähän missä tahansa asennossa. (Olen tosin selkäepisodin jälkeen yrittänyt ottaa ergonomiasta opiksi myös kotioloihin, miten vain on mahdollista.) Vaikken kotoa monta tuntia dataisikaan, useampi 20-minuuttinen vähän epäergonomisemmassa asennossa sitä saattaa todellakin vierähtää. Onneksi voin korjata työpöydän puutteen, kun muutan vielä tässä lähiaikoina kotiin, johon haluankin satsata.

Itseensä kyllä toisaalta kannattaisi satsata aina. Olen ehkä sittenkin vähän huono siinä, kun ajattelen, että "minä nyt pärjään missä tahansa oloissa".

Toisenlainen kontrollihäiriö, kupera selkä kumarruttaessa.

Selälle neutraalimpi kumarrusasento. Liike lähtee lantiosta.

Tästä kyykystäkään en nyt mene vannomaan, mutta sanoisin, että on se parempi kuin täysin köyryselkäinen sellainen... Tai minun tapauksessani todennäköisesti jopa liian notkoon viety ranka.

Näistä lähdetään uudelleenoppimaan ja iskostamaan selkärankaan. Uskon, että tässä omassa tapauksessani tärkeintä on arjen työasennot ja kuntosalilla vielä tiukemmin kontrolloitu "korsetti". Todennäköistä on, että arjen lepsuilu (laiska työasento) on nakertanut selän terveyttä - ja jos minulla on vielä kuntosalilla taipumusta viedä selkä ylikorostettuun notkoon, olen puolestaan altistanut lannerangan pikkunivelet rasitukseen, jolle ne eivät ole suunnitellut...

Vaikka siltikin melkein vannoisin, että teen suurimman osan ajasta kaiken kunnollisella tekniikalla - täytyy vaan todeta, että "melkein" ei aina vain riitä!

P.S. Tässä pikaisesti googlatessa löysin Kauneus & Terveys -lehden nettisivuilta aika kattavan artikkelin otsikolla "Istutko selkäsi romuksi?" Vaikutti erittäin hyvältä ja asiapitoiselta tekstiltä hyvin käytännön vinkein höystettynä.

Coming up! Tuloillaan...

2012-01-14T20:12:00.008+02:00

Päivän illallinen. Tämän takia ruokalokin puoli päivittyy niin harvoin. Vaikka salaattien kasaaminen on tosi kivaa ja mielekästä puuhaa, ei salaattireseptien ylöskirjoittamisessa ole paljon mieltä. Se on niin helppoa! Vihreä pohja, kasviksia, siemeniä, ehkä joku salaatinkastikkeenpoikanen (esim. etikkaliemessä marinoitu yrtti-chiliseos).

Tulin vain ilmoittamaan, että tuloillaan on postia menneistä selkävaivoista ja niiden syistä. Ehkä niistä on muillekin kaltaisilleni (boheemeille opiskelijoille ja muille sen mielisille sekä toisaalta paljon istumatyötä sen seurauksena tekeville) apua. Eka vinkkini: älkää leikkikö (istuvaa) inkkaria liian kauan. ;)

Päähäni pälkähti myös FB:ssä käydyn mielipiteenvaihdon seurauksena loistava (tai ainakin tässä vaiheessa siltä tuntuva) kirjoitusaihe: "Hyvä, paha koneisto". Saanen siihen kanavoitua ajatukseni, viime aikoina opiskellun ja pohditun, suhteeni yhteiskuntaan ja politiikkaan. Hämmästytte ehkä, mutten ole koskaan pitänyt politiikkaa itsessään kovin mielenkiintoisena piirinä.

Viime aikaiset kokemukset ovat kuitenkin hiukan muuttaneet ymmärrystäni myös politiikasta: eihän se ole muuta kuin ihmisten keskinäistä toimeentuloa säätelevä (apu)väline. Mikä tekee siitä hankalan on samat asiat, jotka vaikeuttavat mitä tahansa ihmiseloa, johon liittyy elämänmenon jakaminen muiden kanssa.

Olik se sit niin, että stay tuned!

Oi aikoja! Oi matkalokeja!

2012-01-10T02:05:00.007+02:00

Oi aikoja, oi matkalokeja! Viime postausta kirjoittaessa satuin selaamaan läpi muutamia kuukausia viime vuodesta. Blogin postaukset paranivat selvästi ulkomaanpestin loppua kohden.

Jos täällä käy joskus tylsäksi, kannattaa välillä kurkata menneitä lokeja. Erityisen helmeä on osastoilla vapaaehtoistyö ja välivuosi. Kuvat ja ytimekkäät kuvatekstit ovat parhautta.

Tässä valikoima esim. retkipostauksista:

Sainpa taas muistutuksen, kuinka kovin tekisi mieli takaisin vastaaviin maisemiin ja tunnelmiin. Ja ennen kaikkea noihin aihepiireihin. Vähän samanlaisiin työtehtäviin.

Älkää huoliko, teen parhaani, että olisin taas mahdollisimman pian samoilla teillä! ;) Tämä posti muistutukseksi itsellenikin.

Vuoden opit, osa 1 - pohdintoja matkainjälkeisestä sopeutumisajasta

2012-01-09T23:06:00.006+02:00

Syksy 2011, sopeutumisen kannalta rankkaa mutta opettavaista aikaa.
Vuoden 2011 opeilla siivitetään uusi vuosi 2012 vauhtiin.

Niin, mistä minä aiemmin olin tulossa tänne kertomaan, mutta hieman harhauduin siinä välissä, oli vähän kuulumisia siitä missä mennään. Vuosi ehti vaihtua ennen viime postia, joten lienee paikallaan toivottaa hyvää uutta vuotta 2012 minunkin puolestani. :)

Uutenavuotena en tehnyt minkäänlaisia uudenvuodenlupauksia, mutta katsoin kyllä vähän taaksepäin ja aika paljon eteenpäinkin arvioiden tehtyä ja saavutettua, koettua jne. sekä viime vuonna esiintyneistä toiveista (voi kuinka paljon pieniä toiveita sitä ehtii vuoden aikana elääkin!) yritin saada selville, mitkä toteutuivat ja mitkä eivät, pohdin vähän syitä miksi ja mitä merkitystä niillä oli minulle. Unelmoin vähän uusia yksityiskohtia tulevaisuuden tekoihin ja visioin uusia osaamisenalueita - mutta oikeastaan hyvin paljon ennestään olemassa olevasta minusta ammentaen.

Ajattelin jakaa muutamia konkreettisia asioita ja joitakin hassujakin kommelluksia, joita viime vuonna tuli elettyä, ja joiden pohjalta on seuraavaan hyvä oppia. Tarkastelun painopiste ulottuu vahvasti syksylle, koska sitä ennen Kolumbian vaiheet nyt tuli aika hyvin dokumentoitua ja kesänkin reissut te nyt tunnette. Suurimmat käänteet syksyllä liittyvätkin siihen suureen kontrastiin, johon jouduin palatessani vanhaan opiskelijaelämääni, kuitenkin uudempien kokemusteni aika oleellisestikin muuttamana. Vaikka arjen pinta säilyi samana, sisällä muuttuneet asiat muuttavat suhdetta pintaan.

Tässä pohdintoja kodista ja asumisesta, opiskelusta, ammatillisista ja luovista tavoitteista, tunteista ja ihmissuhteista (minkälaista on palata välivuoden jälkeen takaisin suomalaiseen eloon) sekä vähän juttua tukkakriiseistäkin. Katsaus jatkunee jossain vaiheessa erikseen aiheella terveys & hyvinvointi, välivuosi muutti varmasti suhtautumista siihenkin: ruokavaliomuutoksia, lihomista ja laihtumista, hyväksymistä ja tasapainon löytymistä - mutta siitä tosissaan sitten myöhemmin!

Koti ja asuminen

Syyskuun alussa kodinrakennusinto oli vielä kova.

Sain taas lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen oman katon pääni päälle ja palasin vuokranmaksajien joukkoon. Vapaaehtoistyössäkin ollessa tuli kyllä periaatteessa maksettua oma osansa asumisestakin, mutta en koskaan kokenut sitä oikeastaan vuokran maksamisena. Liikuin paljon ja elin käytännössä eri järjestöjen asunnoissa, Suomessakin pari kuukautta kului vanhempien nurkissa, tien päällä, teltassa ja kavereiden ja ystävällisten ihmisten sohvilla surffaten. Tätä sieti ja tästä jopa nauttikin, kun tiesi, että kiertolaiselämää kestäisi vain rajatun ajan. Opinnot kutsuivat.

Syksyllä taas mukavuuden ja yksityisyyden haluisena - ja koska en ole asunut opiskelija-asunnoissa sitten vuoden 2007 ja välttelen muutenkin opiskelija-alueelle laumoittumista - muutin syyskuussa aivan Turun keskustassa sijaitsevaan yksiöön, joka silloin tuntui vielä kutsuvalta ja kuvittelin tekeväni siitä kotoisan kodin. Kotiutumista alkoi sitten kuitenkin häiritsemään epäilyt tulevaisuuden suunnitelmista ja vuokran korkeudesta suhteessa viihtyvyyteen, jota en ollut epävarmuuksissani sittenkään hirveästi lähtenyt parantamaan. Tällä hetkellä katsomme vanhempieni kanssa mukavampaa ratkaisua omistusasunnosta - diili, johon tässä vaiheessa elämää alkaa olla henkisesti jo aika valmis.

Blogin päivittämistä ja yleistä netissä hengailua on rajoittanut virheratkaisu panostaa halpaan - mutta äärimmäisen oikulliseen - mokkulaliittymään. Loppujen lopuksi olen turhautunut ja hukannut enemmän aikaa pätkivää yhteyttä manaillessa kuin säästänyt sen arvosta valuuttaa...

Opiskelu ja ura

Kokemusrikkaan välivuoden jälkeen elämän keskiöön palasi taas täysillä opinnot.

Aloitin Kolumbian kokemuksista laajempaa näkökulmaa, aitoa uteliaisuutta sekä tiedonjanoa saaneena innokkaana poliittisen historian (jälleen) uutena sivuaineena yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan puolella. Samalla vaihdoin virallisesti pääaineeni humanistisen tiedekunnan puolelle (engl. käänt. ja tulkkaus -- mat.luonn./tietojenkäsittelytieteestä), vaikka kandikin on käytännössä ollut siellä tehtynä jo vuodesta 2009... Nyt minulla on yliopistossa siis uusi opinto-oikeus, joka kattaa sen 3 + 2 vuotta ja varalta mahdolliset 2 vuotta lisää. Opintotukikuukaudet tosin kuluvat tappiinsa jo huhtikuun lopussa. Opinnot silti jatkuvat, miten vain muuten saan elämisen kustannukset sivussa hoidettua.

Edellisistä opiskelukokemuksista johtuen aloitin syksyn poikkeuksellisen kevyesti keskittyen ainoastaan poliittiseen historiaan, jotten polttaisi itseäni heti alkuunsa loppuun. Päätös oli hyvä, sillä sopeutuminen takaisin vanhaan elämäänsä oli välivuoden upeiden kokemusten jälkeen ristiriitainen kokemus - jopa siinä määrin, että olen kyseenalaistanut sitä, haluanko jatkaa opintoja Turussa (vai esim. toisessa kaupungissa tai ulkomailla). Energiaresursseihin nähden kevyen syksyn jälkeen tiedän, että keväällä 2012 riittää motivaatiota ja potkua sitäkin pidemmälle - opintosuunnitelmatkin ja muut sellaiset päätökset ovat vähän kirkkaampina mielessä, kun niitä on saanut etäisyyden kautta tarkastella. Ja epävarmuuttakin kestää, kun on miettinyt kaiken oikein päin. :)

Tunteet ja ihmissuhteet - nomadin kulttuurishokki

Olosuhteisiin, kuten asumiseen ja opiskeluympäristöön, mukautuu aina. Mutta ristiriidat siihen tunnesiteeseen, jonka asioihin liittää - kaupungissa asuviin ystäviin ehkä tärkeimpänä, tai miten tarmokkaasti on tunnetasolla sitoutunut joko ammattiinsa tai opintoihinsa, jotka kaupunkiin liittyvät - muodostavat henkisesti rankemmat vaikeudet. Minulla oli kai jo aiemmin ollut vähän rankkaa, jonkinlainen tunne, joka liittyi erillisyyden tunteeseen ja siihen liittyvään levottomuuteen. Enkä tietenkään päässyt näistä tunteista eroon palatessanikaan. En sitä oikeastaan kuvitellutkaan tekeväni (pääseväni eroon tunteisiin liittyvistä ongelmista, jotka ovat sisälläni), mutta vuosi erossa kaikesta "normaalista" oli osaltaan varmistanut käsitystä itsestäni ja toisaalta myös tuonut minua lähemmäksi sitä ihmistä, joka koin olevani.

Vuoden 2011 aikana sain monta uutta ystävää niin Suomessa kuin ulkomailla. Yhdessä sitä koettiin vaikka mitä hienoa! (Kiitos kuvasta Aarolle!)

On aivan totta, että uudessa ympäristössä ihminen voi luoda itsensä uudelleen - mutta muutos on pysyvä vain jos muutos lähtee jo olemassaolevasta (vaikka ehkä piilotetusta tai tukahdetusta) ihmisestä oman itsensä sisällä. Kolumbiassa ja maailmalla säilytin tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka koin omakseni, ja toisaalta haastoin vanhoja, joskus tiettyyn sosiaaliseen ympäristöön sidottuja, käyttäytymismallejani vastaamaan enemmän sitä ihmistä, joka tiesin haluavani olla. Mielestäni onnistuin tehtävässäni aika hyvin. Tulin jonkin verran avoimemmaksi ilmaisemaan tunteitani (positiivisia ja negatiivisia) ja asettamaan rajat oman itseni ja muiden odotusten välille. Aistin, että uusi kuoreni muuttui enemmän sisintäni vastaavaksi. Toisissa asioissa jouduin erottumaan joukosta, mutta sain vahvemman selkärangan ja palkkioksi siitä syvemmän rauhan itseni kanssa, kun ulkoiset tekoni vastasivat aina vain enemmän sitä, minkä sisimmässäni tunsin oikeaksi.

Sisintään vastaavan selkärangan kasvattaminen toi mukanaan myös sen, että loin konkreettisemman yhteyden myös positiivisiin tunteisiini. Eli kaikki ne hyvät tunteet (sellaiset, jotka synnyttävät tai kasvattavat jotain, kun ne päästetään toteuttamaan itseään), joita koin, pääsivät vapaammin virtaamaan konkreettisissa teoissa. En usko muuttaneeni käytöstäni ulkomailla edes kovinkaan paljon siitä, mitä jo Suomessa olin alkanut toteuttaa - mutta rohkeuden ja avoimuuden aste kuitenkin todennäköisesti kasvoi.

Rakastan ihmisiä, joiden seura saa minut näyttämään itse pulppuavalta ilolta, ja ilon taas on ymmärrettävästi helpompi antaa pulputa avoimemmassa ympäristössä. Yllä oleva kuva taisi nousta kaikista "virheistäni" huolimatta yhdeksi kaikkien aikojen lempikuvista itsestäni.

Paluu Suomeen heinäkuussa ei kuitenkaan ollut pellit kiinni -törmäys suomalaisittain tyypilliseen sulkeutuneisuuteen, vaan oman maan ympäri kiertely jatkoi positiivisten kokemusten kertymistä Suomessakin. Tulin siihen lopputulokseen, että reissun päällä ihmiset ovat luonnostaan avoimempia uudelle (onhan se lähes elinehto) ja reissunaiseen suhtaudutaan samanlaisella positiivisella uteliaisuudella - ja jutellaan, vaikkei ehkä tunnettaisikaan. Koin reissun päällä niin monia yhteydenkokemuksia, että koko uskoni elämään ja ihmiskuntaan, yhteisöllisyyteen ja keskinäiseen avunantoon, kasvoi aivan uudelle tasolle. Tämä siis Suomessa!

Sitten tuli arki ja jatkuvuuden ongelma: kuinka säilyttää tämä nainen elossa sellaisena, että hän saattaisi olla tyytyväinen itseensä (ja suhteeseensa muihin) entistenkin kokemusten valossa? Päätin, etten muuttuisi takaisin sellaiseksi onnenpiilottajaksi, joiksi meidät tässä yhteiskunnassa usein kasvatetaan, vaan pitäisin löytämäni ilon hengissä. Mutta helppoa se ei aina ole ollut.

Ihmisillä on täällä omat kokemuksensa ja he elävät omasta elämästään käsin. Myös entiset ystäväni (jotka ovat edelleen ystäviäni ja hyviäkin sellaisia!). Vaikka minä toivoisin kokevani samanlaisia yhteydenkokemuksia kuin koin tuolla matkan päällä, vain oma panokseni yhteyden rakentamiseen on se, mihin itse voin suoraan vaikuttaa. Toisia ei voi (enkä halua) pakottaa heille epämukaviin tilanteisiin, eivätkä kaikki osaa rakentaa minuunkaan yhteyttä, vaikka sitä ehkä haluaisivatkin (en edes välttämättä ole helposti lähestyttävä ihminen). Uskon vapaan virran voimaan, mutta tukahtuneiden virtojen äärellä (sille ei vain voi mitään, se on näkymä suomalaisella kadulla), iskee jonkinlainen epätoivo.

Tätä kroonista yhteydenpuutetta! En sure itseäni, mutta suren menetettyjä jaettuja kokemuksia. (Ja kuinka paljon sellaiset hoitaisivat satutettuja sieluja...)

En tiedä, miten olen päässyt tästä shokistani eroon - ehkä en ole, vaan se on vain laimentunut tosiasioiden hyväksymiseksi - mutta nyt elämä jatkuu jotakuinkin mallillaan. Ja loppujen lopuksi, kun ajattelen kulunutta syksyä ja ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut hetkiä ja pitkiä keskustelujakin... Olen kuitenkin tainnut löytää ihan tarpeeksi ihmisiä, joiden kanssa ns. bondata. Tai ihan vaan hengata, joille voi soittaa janiinedelleen. Ja nyt vuoden loppua kohden ja uuden vuoden alussa, ei minulta kyllä ole toisaalta puuttunutkaan ihmisiä, jotka pyytäisivät kahville tai pelaamaan lautapelejä, ja pelottavasti on alkanut näyttämään treffeiltäkin saakka... Ja lopulta päädyn miettimään: ehkä kaikki ON vain päässäni. Ja siinä miten päättömyydet heijastaa olemukseensa. (Oletteko ehkä joskus kuulleet minun puhuvan positiivisista ja negatiivisista kierteistä? ;))

Ammatilliset tavoitteet

Syksyllä toivoin pystyväni jatkamaan sivutoimista lehtitekstien kirjoittamista. Kirjeenvaihtohomma koukutti ja Kolumbiassa tein yhtä laajempaa lehtijuttua varten hyvät muistiinpanot ja löytyisi hyvät kuvatkin. Syksyllä tein myös koti-Suomessa laajat taustatyöt ja useamman haastattelun degrowth-liikkeen ympärille rakentuvaa lehtijuttua varten, mutta yksinäinen homma, palautteen puute ja tarve keskittyä asioihin, jotka kannattavat paremmin (opiskelu) siirsivät kummankin jutun hiomisen "myöhempään". Tämän vuoden alkupuolella on pientä toivoa, että inspiroidun kirjoittamaan jomman kumman jutun loppuun ja tarjoamaan jutun johonkin lehteen.

Loppusyksystä hain omalta alaltani vakavasti otettavaa harjoittelupaikkaa kohtuu isossa lakifirmassa ja pääsin koekäännösvaiheeseen saakka. Tein näytteiden parissa taas suuren työn ja sain hyvää ja ammattimaista jälkeä aikaan, mutta haastattelukutsu lähti toisille hakijoille. Koska olen niitä, jotka mieluummin ottavat oppia virheistään kuin häpeäisivät niitä, soitin tekemäni käännöksen perään ja sain pieneksi lohduksi tietää sen, että käännöstäni pidettiin myös ko. firmassa hyvälaatuisena (ei asiavirheitä eikä muutakaan tyhmää/huolimatonta). "Taso oli tänä vuonna poikkeuksellisen korkea" ei paljon lohduta, mutta kun tietää tehneensä hyvän työn, koko hakuprosessista jäi kuitenkin positiivinen maku suuhun.

Minähän olen tunnetusti tällaisesta vastuksesta (positiivisesti) kimpaantuja tai ns. sisuuntuja, eli prosessista jäi lopulta hyvin energinen fiilis. ;) Kannustusta tuli pyrkiä myös asiatekstikääntäjäksi. Palkka on ihan ok...

Nyt vuoden alussa solmin avustajasopimuksen suomalaisen kustantamon kanssa käännös-, oikoluku- ja toimitustyöt mielessä. Tavoite on pitää työkunto terässä opintojen ohella. En ole niitä, jotka uskovat teoreettisten opintojen opettavan oikeasta työelämästä juuri mitään. Sivistys on huippuhomma ja tuo syvyyttä ajatteluun, mutta käytännönratkaisuihin tarvitaan käytännössä hankittua rohkeutta ja munaa.

Tukkakriisit

ennen

Olen puolitoista vuotta kasvattanut tukkaani sitkeästi takaisin pitkiin mittoihin, ja vaikka muutamaan otteeseen, lähinnä vuoden 2010 puolella, onnistui kampaajatäti järkyttämään tukan kasvattajaa ammatillisella "näkemyksellään", olin syksyyn 2011 mennessä ehtinyt kasvattaa vihdoin sellaisen latvoista tasaisen tukan kuin halusin. Itse asiassa olin tukkaani ja sen tasaiseen paksuuteen aivan ihastuksissani. Sitten sain tarjouksen päästä hiusmalliksi. Pari kertaa kävin päätäni näyttämässä näytöskampaajille, ja puntaroin välillä pitkään ja ahdistuneesti, uskallanko antaa heidän koskea tukkaani - olihan minulla vihdoin juuri sellainen tukka kuin sillä hetkellä halusinkin. Mutta kokeilunhaluni ja "mieluummin kadun tehtyjä asioita kuin tekemättömiä"-asenteeni lopulta voittivat. Kerran elämässä ei ollut vielä käynyt toteen, ja halusin nyt selättää senkin.

Arvasihan sen. Sain tukan, johon olen saanut toden totta totutella oikein pidemmän kaavan kautta. Pituus säilyi, mutta volyymista lähti puolet: puolet pitkästä tukasta leikattiin polkaksi ja puolet jätettiin entiseen pituuteensa. Otsatukka muotoiltiin ja värjättiin aivan uudestaan, ja toiselta puolelta vietiin se rajua siililookkia pehmentänyt sivuotsis, josta oikeastaan pidin siitäkin valtavasti, koko siili olikin sitten yhtäkkiä tasalyhyt. Olisin näyttänyt pitkän aikaa toiselta puolelta buddhalaiselta munkilta, ellen olisi ruvennut kampaamaan pitkää otsatukkaa siilin peitoksi. Ja näin sitä vielä jonkin aikaa kuljetaan, ennen kuin saan tuon sivuotsiksen kasvatettua takaisin. (Viimeksi trimmasin siilin eilen.) Alan onneksi näyttämään siltä kuin minä "oikeasti" mielestäni näytän. Paitsi, että oikeasti minulla on paksumpi tukka ja luonnollisestikin kaunis tummanruskea väri. No, ulkonäköidentiteeteillä on ihan hauska leikkiä ja niitä on myös hyvä kyseenalaistaa. (Ja Jullenkaan ei siis tarvitse pelätä, että oisin suuttunut tai loppujen lopuksi järkyttynytkään niin kauheasti... olihan se ihan minun päätös ja suostumus! ;))

Loppujen lopuksi tukka on tukka on tukkaa, ja se kasvaa takaisin. Aavistelen kuitenkin, että iänikuiset kokeilut yli-erikoisten hiusmallien kanssa alkavat olla pikkuhiljaa rauhoittumaan päin. Joskin tämä puolisiili on tuntunut kyllä niin kivalta, että taidan pitää sitä ainakin niin kauan kuin siihen kyllästyn... ;)

jälkeen

Taiteelliset/luovat tavoitteet

Niin sanotut taiteelliset tavoitteeni, ehkä kuvailevammin luovat tavoitteeni, jatkuvat samoja ratoja kuin ennenkin ja kulkevat oikeastaan loppujen lopuksi samaa rataa ns. ammatillisten tavoitteideni kanssa. Olen kuluneen puolentoista vuoden ajan kirjoittanut suhteellisen säännöllisesti asiatekstiä liippaavaa kirjeenvaihtajan tekstiä. Blogi(e)n pitäminen säilyttää kontaktin siihen, että tekstit on jossain mielessä aina tarkoitettu jollekin yleisölle - toisinaan se on hyvin rajattu, toisinaan ei oikeastaan niinkään. Kaipaan oikeastaan sitä rytmiä, jonka Fifiin kirjoittaminen toi, ja sitä, että teksteissä tarvittavan näkökulman takia pidin jatkuvasti kulttuurisosiaalista ja yhteiskunnallista tarkkaavaisuuttani yllä. Poliittisen historian (ja yleisesti yhteiskunnallisten oppiaineiden) lukeminen kyllä toisaalta syventää ihanasti ulkomailla koettua ja nähtyä, ja näkökulmien etsiminen ei toisaalta ole lainkaan loppunut välivuodelta palaamisen jälkeenkään. Tästä oppimisprosessista ei ole kuitenkaan vielä syntynyt paljon julkista tekstiä, mikä voi olla kypsyttelyn kannalta ihan hyvä. ;)

Kauniimpaa ja vähän leijailevampaa, ehkä jopa tavoitteellista tekstiä ei ole oikeastaan syntynyt, vaikka olen haaveillut vuonna 2009 kirjoitetun lyhyen käsikirjoituksen jatkamisesta ja syventämisestä moneen otteeseen. Syksyllä löysin käsikirjoitukseen uuden näkökulman. Vuodenvaihteessa päätin, että kesään mennessä olen saanut tarinaa jatkettua - tai kokonaan käännettyä päälaelleen - ja että minulla on siitä lopulta nivaska paperia, mustaa valkoisella.

Päiväkirjaa kirjoitan koko ajan (vaihtelevalla tahdilla), en tiedä sen merkitystä luovuudelle, mutta itsetuntemukselle se merkitsee varmasti jotakin. Ja auttaa toisaalta havainnoimaan myös maailmaa.

Toivoisin löytäväni taas aikaa maalaamiselle (viime kerrasta on 6-7 vuotta) - ja ehkä muutto mahdollisesti isompaan asuntoon, kesä ja aika luovat tähän otolliset mahdollisuudet, jos nyt maltan jättää itselleni sellaisiin asioihin aikaa (vähän heikolta näyttää, kun on näin levoton sielu). Syksyllä ostin vuosikausia haaveiden tasolla panttaamani järjestelmäkameran, ja tänä vuonna aion pitää silmäni samalla tavalla auki - ja haastaa itseni katsomaan maailmaa vielä vaihtoehtoisemmilla tavoilla.

Tällaisilla mietteillä eteenpäin. Parasta vuotta 2012 itse kullekin!

sanat eivät -koskaan- kerro riittävästi

2012-01-06T22:17:00.016+02:00

"Liian nopeasti puhuminen on yleensä merkki perustavanlaatuisesta itseluottamuksenpuutteesta. Ihmiset, joista tuntuu että toiset eivät ole kiinnostuneita heidän puheistaan, puhuvat nopeasti, koska he pelkäävät menettävänsä yleisön huomion. Toiset taas ovat niin mieltyneitä täydellisyyteen, että heidän on vaikea toimittaa puheitaan ja siksi he nopeuttavat koko ajan tahtia pyrkiessään mahduttamaan kaiken mukaan. Sellaisista ihmisistä tulee usein kirjoittajia."

-lainaus kirjasta, jolla ei ole nyt niin väliä-

Minua ei vaivaa nopeasti puhumisen ongelma. Pikemmin puhuisin joidenkin mielestä todennäköisesti liian hitaasti ja harkiten (minut usein keskeytetään, kun luullaan, että olen lopettanut puheenvuoroni ajatuskulun... kun todellisuudessa olen vain pysähtynyt harkitsemaan sanojani). Mikä minua kyllä vaivaa on kokonaisuuden ongelma. Olen mieltynyt täydellisiin tarinoihin ja minua vaivaa puhua asioista vaillinaisesti. Tämä on perustavanlaatuisin ongelmani, joka kaihertaa minua sisältä jatkuvasti. Mieluummin itse asiassa jättäisin kokonaan puhumatta (koska kaikki kommunikaatioyritykset ovat tuomittuja jäämään vaillinaisiksi) kuin jättäisin jollekulle epätäydellisen kuvan maailmastani. Mutta silti: yrittämättäkään en voi olla, koska tahtoni ymmärtää ja tulla ymmärretyksi on kuitenkin liian suuri, ja kaihertavuudestaan huolimatta se on silti elämäni suola.

Kaikki kirjoittajat eivät ole lahjakkaita (ts. kirjoittaisivat muitakin kiinnostavista asioista onnistuneesti), vaikka sisäinen tarve tai kutsumus löytyisikin - eikä pelkkä lahjakkuus tai taitava kirjoittaminenkaan riitä. Taitavan tarinankertojan on opittava tunnistamaan viestille olennaiset seikat; kaikki ei ole kiinni edes valituista sanoista, kyse on monesti pois jätetyistä.

Kaikki tarinat ovat epätäydellisiä, vain abstrakti on täydellistä. Milloin opimme sen?

Piti itse asiassa tulla kertomaan tänne ajatuksia jostain aivan muusta. Mutta käyköön tämä tämän päivän osalta.

Kuvat: menneiden aikojen varrelta

Kookosta kehissä

2011-12-29T13:39:00.006+02:00

Muistatteko vielä niistä joulun kuvista kuviin livahtaneen mustikkatortun? Vähän vihjailin, että minusta on erityisempinä juhla-aikoina mukava piristää juhlapöytää eksoottisilla ruokavierailla. Itselle ei viitsi kokonaista kookospähkinää ostaa, mutta jos jaolle pääsevät muutkin, näen homman vaivan arvoiseksi. Kookospähkinästä ja mustikoista syntyneen kaakun reseptiä pääsee kurkkaamaan ruokalokin puolelta. Sinne siis hopi-hopi!

Tässä parin kakkuprosessin kuvia kutkuttajiksi... ;)

Tuo vasara ja laastaroitu sormi -kuva on lähinnä hyvin lavastettu vitsi. ;) Sormea tuli kyllä joulun ruoanlaittopuuhissa vähän sivallettuakin, muttei sentään tässä kookoksenavausoperaatiossa.

Kaakusta taas tuli jännättyäkin parempi: kirpakka, täyteläinen, makea mutta raikas! Suosittelen kokeilemaan vaikka seuraavien sukujuhlien aikaan!

Lopuksi on tietenkin paras vaihe: syöminen!

Mehän olemme kaikki näyttelijöitä ja esittäjiä? (Mitä jos en olisikaan.)

2011-12-28T11:41:00.004+02:00

Minulla oli lukion jälkeen mahdollisuudet kaikkeen. Oli älyä, oli ahkeruutta ja opintosuunnitelma kaikkien oppien mukainen, sellaisten, joilla olisi päässyt biologiksi, lääketieteelliseen tai vaikka siihen ihannoituun teknilliseen. Minulta puuttui vain unelmat (kuvittelin, että sellaiset alat vaativat kutsumusta) ja seikkaileva mieli, ja ehkä vähän kunnianhimoakin. Piti seikkailla rajoissa ja luoda turvallinen tulevaisuus. Kunnes, ei kauaa ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen, näin omien valheellisten uskomusteni taakse, ja minkälaiset lampaat samoja uskomuksia seuraavat.

Siitä lähtien pyrin unelmiani kohti, vaivihkaa, askel kerrallaan, ei liian suuria harppauksia kerrallaan, sillä etsin vielä suurta intohimoani (kutsumusta, josta älyn oli minut täytynyt erkaannuttaa) eikä suuria repäisyjä voi tehdä, ellei tunne suuntaansa. Tänään katson taakseni ja näen, että jos minulla olisi ollut ensin uskoa intohimoihini ja toiseksi intohimoa, joka olisi seurannut uskoa, minusta olisi voinut tulla: meribiologi, lepakkotutkija, lääkäri, pistepistepiste... minne päin tahansa maailmaa ja turvallisessa kotimaassakin. (Ja vieläkin voisin repäistä, jos niin haluaisin.)

Minulla on vieläkin mahdollisuudet kaikkeen. Enkä edes tiedä, mitä minusta tässä elämässä vielä tulee...

Välillä minulle tulee tunne, että minua seurataan. (Tunnetteko ehkä tekin, kuinka teitä seurataan?) Minuun kohdistetaan toiveita ja odotuksia, osa pienempiä kuin itselläni on, joskus suhteessa omiini liian isojakin. Nyt: minä nauran niille, omillenikin, ja tyytyväisenä jatkan niiden metsästystä.

Ainoa mitä toivon ettei minun tarvitse tehdä, on järjestää lavan ulkopuolelle ulottuvia näytelmiä ja esityksiä... ja minä nauran. Hämmennyksissänikin, nauran.

Minä nauran maailmalle ja epäluuloisille ystävilleni, jotka yrittävät saada selville,
mitä minä yritän esittää. Minä nauran itselleni harmistuttuani
oman esitykseni aiheuttamasta epätietoisuudesta ja ahdingosta.
Luovutan kuitenkin kohtaloni kerta kerran jälkeen
omiin käsiinsä, ja sysään murheet ottajille.
Voiko olla etten vuosien jälkeen
ensimmäistä kertaa esitäkään –
eikä minun tarvitse?

--

Uutta vuotta kohti entistä kirkkaammin, huolettomammin ja avoimemmin mielin. ♥

Ihmiseloa ja bensatankkeja

2011-12-27T18:01:00.005+02:00

Mitä vanhemmaksi käy, sitä lyhyemmältä edessä oleva ihmiselämä tuntuu - niin paljon opittavaa ennen kuin voi todella vaikuttaa mihinkään (vaikka ehkä kypsymisprosessin varreltakin löytää ajallaan hyödynnettävää ja oppii näkemään vaillinaisen arvon, edes yrityksessä). Sitä huomaa toistavansa inhimillisen elon valitettavia tragedianäytelmiä - konflikteja, jotka toivoisi osaavansa väistää, varsinkin kuultuaan, luettuaan ja nähtyään muilta ja käsittääkseen ymmärrettyäänkin juuret, mistä konfliktit kumpuavat... muttei kuitenkaan osaa väistää niitä vielä tarpeeksi taidokkaasti.

Meillä joulu sujui yhdistyneen perheen voimin vanhempieni katon alla. Voin kiitollisena todeta, että meillä ainakin yhden tyttären ja vanhempain välinen epäluottamuskuilu on vuosien varrella kuroutunut pieneksi, ja "isä ja äiti" alkaa minulle henkilökohtaisesti vihdoin merkitä sitä turvasatamaa jota sen soisi merkitsevän kaikissa perheissä.

Palaset loksahtavat elämässä kohdilleen sitä mukaa kuin itse ymmärtää, ja sitä mukaa kuin yhdessä luodut olosuhteetkin ovat kypsät. Usein tässä silti katsoo elämäänsä hymähdellen vierestä, ettetkö parempaan pystynyt, vaikka tietäisit paremmin...

Bensatankkeja joulunpyhinä

Eräänä päivänä kuulemani perusteella siskoni pitää minua meistä kahdesta "fiksumpana", älykkäämpänä, tai jonain - kaksikielisessä kodissa hän käytti sanaa 'smart' - tarkoittaen kai sitä, että olisin kirjaviisaampi, lukeneempi ja käyttäisin "täsmällisempiä" sanavalintoja. Minulla on kai ärsyttävä tapa vaatia keskustelussa spesifejä ilmaisuja (vaikka en itsekään aina, varsinkaan suullisessa ilmaisussa, siinä onnistu), niin että muut helposti kokevat alemmuudentunnetta. Seuraus harvoin on tarkoitettu, vaikka joskus jälkeenpäin ikävän seurauksen tiedostankin. Ärsyttävä tapani on kuitenkin tässä suhteessa sivuseikka, ikäeroa minun ja siskoni välillä on seitsemisen vuotta. Ei olisi siis ihmekään, vaikka todellisuudessa olisinkin lukenut kirjoja hiukan siskoani enemmän. Tämä tosiseikka ei mielestäni tee minusta suhteessa, tai de facto, "fiksumpaa" - eikä edes sitä, etteikö siskoni jonain päivänä oppisi samoja asioita kuin minä (jos hän sitä välttämättä tavoittelee).

Minä taas olen kokenut pikkusiskoni aina itseäni sosiaalisemmaksi, suositummaksi, ja jopa pidetymmäksi tyttäreksi. Hän aloitti pianonsoiton nuorempana kuin minä - joka aloitin sen myöhään ja luovutin aikaisin - siskoni kävi musiikkiopiston ja sai musiikkiopistolaiselle tyypilliset sosiaaliset piirit. Hän on seurassa iloinen ja nauravainen, heittelee vitsejä hyvin vapaasti ja vapautuneesti, toisin kuin olen ainakin joskus itseni kokenut.

Uudenvuoden 2010 ensimmäiset tunnit tuli vietettyä rakkaan siskon kanssa.

Huomaa ehkä, että minun silmissäni nimenomaan siskoni oli meistä kahdesta aina se lahjakkaampi. Hän oppii minkä tahansa rytmiin liittyvän asian helposti ja näyttää, miten helposti cha-chankin askeleet oppii, vaikka uudenvuodenaaton jälkeisenä päivänä. Siskoni uskoo, että minkä tahansa asian voi oppia ja että tärkeintä on harjoitus ja sinnikkyys. Tämän asian opin siskoltani sinä päivänä, kun hän opetti minulle vartissa cha-chan pariaskeleet ja riemastuttavan(!) pyörähdyksen (tanssi on hauskaa, vaikkei sitä muka osaisikaan!). Opetus on, jopa ennalta-arvaamattomasti, jäänyt elämään oivalluksen hetkeä pidemmäksi ajaksi, vaikka jälkeenpäin tietenkin näen opetuksen yhdeksi tärkeimmistä, jonka olen viime vuosina oppinut.

Muistin tämän opetuksen ainakin niinä hetkinä, kun opettelin Kolumbiassa salsaa ja muita tansseja, välillä päätäni pyöritellen, mutta aina sinnikkyyteni pitäen - ja tanssimaan oppimisesta (=tanssi on itsensä ilmaisua ja oman kielensä löytämistä) olen iloinnut sen jälkeen monesti. (Sitä on vaikea sanoa päänkääntävästi jollekulle, joka väittää, ettei osaa tanssia - mutta tanssi ei ole "oikein" ja "väärin" astuttuja askeleita, tanssi on oman sisimpänsä kanavoimista. Yhteiset askeleet vain luovat itsensäilmaisulle puitteet.)

Mutta edelläkuvaamani siskossuhde on ihmiselon klassisimpia tapauksia. Minä rakastan siskoani, ja olen aina rakastunut, mutta taustalla piilee bensatankki, joka täyttyy, jos sillä on täyttäjiä. Kutsun edellä kuvattua suhdetta alemmuudentuntojen tragediaksi. Tragediaksi siksi, ettei sen tarvitsisi olla niin. Jos kumpikin osaisi astua kauemmas kuvasta, näkisimme todennäköisesti sen, että meitä arvostetaan, ei erilaisista piirteistämme huolimatta, vaan nimenomaan erilaisten piirteidemme takia.

Mutta niin vain kuitenkin toistamme paljastavia virheitä, ja toivottavasti opimme edes omien kantapäidemme kautta, ensin*, arvostamaan itseämme. (*Lukijoille, joille tarvitsee vääntää rautalangasta: ensin itseä, ettei tarvitse alemmuudentuntoaan kokea toisten sanoja, tekoa tai olemassaoloa itselleen uhaksi. Siten välttyy vaistomaisilta hyökkäyksiltään muita kohtaan.)

Entä miksikö mainitsin muutama riviä taaksepäin silmäillen tämän oudon "bensatankin"? Koska riidoissa tai lievemmissäkin sanankalisteluissa on yllättävän harvoin kyse itse pinnalla olevasta aiheesta. Paremmin levottomuutta herättänyt aihe, koettu konflikti, muistuttaa tulitikkua, joka sytyttää täyden bensatankin liekkeihin...

Meillä on onneksi siskostenkin välillä rauhoituttu eivätkä pienet leimahdukset muutenkaan yleensä kestä hetkeä kauempaa. Tänä iltana istutaan tv:n ääreen ja katsotaan kirjastosta lainattu komedia Son of RamboW. ;)

Jouluun rauhoittunutta mieltä

2011-12-26T15:32:00.020+02:00

Jouluun kuuluvat eksoottiset herkut ja raaka-aineet, kuten riisipuuro, kaukaa tuodut mausteet ja miksei tänä päivänä myös eksoottisemmat hedelmät.

Meillä kotona vietetään suhteellisen perinteistä, tapakulttuurista joulua. Tulin kotiin (vanhempien katon alle) pari päivää ennen aattoa ja laskeuduin joulurauhaan. Jouluaattona isä kävi viemässä haudoille kynttilät, tänä vuonna tyttäret jäivät kotiin valmistamaan jouluruokia äidin kanssa. (Näistä ruokajutuista tekisi mieli tehdä ihan kokonainen oma juttunsa, ja ehkä teenkin.) Tätimme tuli viettämään jouluaaton kanssamme ja seuraavan päivän iltaa tuli istumaan pari muuta sukulaista. Joulut pysyvät suhteellisen samoina, vaikka ihmiset ja kokonaiset perheet varttuvat. Se on minustakin mukavaa.

Perinteitä on hieno kunnioittaa siinä, missä ne palvelevat hyvää mieltä ja joulurauhaa. Joitakin asioita on, joista en joulussa pidä, kuten taipumus syödä itsensä ähkyyn herkuista - useimmiten sellaisista, joiden on todennut olevan itselle pahasta (minulla vehnäleivonnaiset ja ylenpalttinen sokeri). Henkilökohtaisesti en pidä ruokien ylenpalttisuutta ylipäätään enää tärkeänä asiana, vaikka joulukattauksen juhlallisuuden merkityksen ymmärränkin ja juhlallisuudesta itse asiassa nautinkin. Vähän liikaa tuli tänäkin vuonna sorruttua ähkyä ja vatsaoireita aiheuttaviin joulutorttuihin, ja hieman liikaa tuli syötyä vähän kaikkea muutakin, ja jonkun toisen vuoden Elinaa olisi ehkä ahdistanut... se täytyy myöntää.

Mutta tänä vuonna joulu oli ehkä kuitenkin lähimpänä sitä, mitä toivoisikin sen olevan: ihan vain rauhaa, levollisuutta lähipiirin kesken. Ja teki oheen sitten sitä keveämpää salaattia ja aloitti päivänsä keveillä hedelmillä, vaikka päivän mittaan napsikin liikaa sokerikonvehteja. Ei hyvällä annettua kannata pahalla kääntää pois.

(Tässä vähän kuvia joulun päiviltä...)

Meidän perheessämme lähenee jälleen yhden poikasen pesästä lento, mitä ennakoiden hankin pesästälentäjälle aihetta sivuavan lahjan, pilkettä silmäkulmassa tietenkin... Kaali on tietenkin suomalaisopiskelijalle oivallisinta lähiruokaa mitä on, ja kirjan ostamalla tuin samalla oman panokseni verran myös paikallista ruokakirjailijatoimintaa. Kirja kun sattui vielä olemaan sopuhintaan tilattavissa paikallisen luomupiirini jouluvalikoimassa.

Muut kirjalahjat oli otettu kierrätysmentaliteetissa oman kirjahyllyn hyväksi havaitusta aatelista. Miksi pantata itsellään hyvää, kun se tuottaa enemmän iloa kierrossa?

Joulun kahvipöydän tarjontaa. Tarjolla oli äidin, tyttären ja tädin käsistä kolmea eri sorttia gluteenitonta kakkua: bataattipaistosta, taatelikakkua sekä vegaanista mustikkatorttua. Juuri mitään näistä ei syöty kuitenkaan enää kovin paljon, sillä kaikki olivat aattoillallisen jälkeen jo vatsa täynnä. :)

Tarkoituksellisesti raakaa, mutta raikasta jälkiruokameininkiä.

Joulu- ja tapaninpäivänä tässä huushollissa on lähinnä luettu ja möllötetty.

Ja luettu. Luvun alla Jonathan Gloverin Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria. Olen aihepiiriin hyvin vahvasti koukussa.

Pukki ei määrällisesti muistanut matkanaista turhan monilla lahjoilla, kuten juuri olikin toive. (Joskin iänikuiset konvehtirasiat olivat kyllä tänäkin vuonna vahvassa kierrossa. Helppo ja sinänsä harmiton lahja, tapakulttuuri istuu sitkeässä...) Valoriippuvaiselle hankittua herätyslamppua tulen kokeilemaan heti Turkuun kotiuduttuani ja tädin neulomat villatöppöset pääsevät kevään aikana lukusalipuuhissa ahkeraan käyttöön. Mitä muuta ihminen kehtaisi pyytäkään?

--

Toivottavasti kaikilla teilläkin oli lämmin ja mieluinen joulu juuri
niiden parissa, joiden kanssa toivoittekin sen viettävänne!

Tavoitteet/visiot/motiivit – joulun jälkeen uusia tavoitteita kohti

2011-12-23T12:28:00.012+02:00

Aavikkoa, hiekkaa, niin paahtava aurinko, että vain varjo ja valkoiset kaavut ovat päiväsaikaan todellinen helpotus. Ihmisten hälinä, mutta parempana vielä turvapaikka yksityisessä, vaikkakin pienessä, juuri ja juuri riittävässä huoneessa. Koodisanoja: Istanbul, Marokko, Egypti, Sahara tai Välimeri. Italia. Tukikohtana Espanja. Junat, maalaismaisemat, kyläteitä, peltoja. Pala koskematonta. Aitoa. Elämä. Näytelmä. Roolit. Tunne, epätoivo, kaipuu, kaipaus, erillisyyden tunne, ulkopuolisuus, sopeutuminen, hyväksyminen, arki. Vieras yhteiskunta, toinen maailmanjärjestys. Langanpäät kartalla. Merkitys ja kyky, lahja ja paluu.

Rauha, yhteys, ruumiillisuus, läsnäolo. Omistautuneisuus. Retriitti. Pysähtyneisyys. Kaipaan oppia taidon ja tavan. Jooga ei kuulu tunneille hikisiin saleihin ja aikataulutettuun kaupunkirytmiin. Halajan joogaretriitille luonnon äärelle...

Intohimo ja kyky. Hiotut lahjat ja määrätietoisuus. Päättänyt mieli ja horjumaton vakaumus. Kaikki tarvittavat askeleet. Kyky nähdä mahdollisuudet.

Elämä ja työ yhtä minun kanssani. Välineitä ja väyliä toinen toisillensa.

Ulkomaailman hellittäessä vaatimuksiaan joulu on parasta aikaa hellittää omistakin murheistaan ja keskittyä olemaan hetkessä kerrankin täydesti läsnä. Vaihtoehtoisesti tai rinnakkain voi ehkä löytää aikaa kääntyä sisäänpäin ja kuunnella tai katsella mitä omassa sisimmässä tapahtuu. Mitkä ovat ne unelmat, joista ei edes uskalla unelmoida, mitkä ovat sydämen syvimmät toiveet? Tämän joulukuvaukseni ensimmäiset sanat ainakin ovat osa klassisinta kliseetä mitä löytyy, mutta onhan se totta monille. Minä en ole paras opettaja tuossa 'läsnäolossa', läsnäolosta puhuminen tuntuu väistämättä aina hiukan keinotekoiselta, mutta tiedän että läsnä oleminen on tärkeää.

Sisimpänsä kuulosteleminen toisaalta on minulle osa kärsimyksen lievitystä. (Luin juuri viime yönä loppuun Chopran kaunokirjallisen romaanin Buddha, ja buddhistiset sanavalinnat ja maailmankuva ovat palaamassa minuun. Kornia tai ei, asia ei voisi olla toisinkaan.)

Unelmoinnin olen taitanut aina (uskon, että me kaikki taidamme, lapsesta lähtien), unelmien vakavasti ottamisen vasta muutamia vuosia. Sisältä kumpuavien unelmien pohjalle rakentuvat tavoitteet ja määränpäät ovat kestävämpiä kuin ulkoisista rakenteista opitut ihanteet ja tavoitteet, jotka yhteisistä ihanteista rakennamme itsellemme. Näin olen kokenut kantapään kautta opittuna ainakin itse.

Jälkimmäisetkin tavoitteet ovat tietenkin tavoitteita siinä missä edellisetkin, mutta niiden saavuttaminen on vaikeampaa kuin sisältä kumpuavien, koska lannistuminen (joita tulee matkan varrella kumpia tahansa tavoitellessa) syö ulkoisten kehysten tukipilareita herkemmin kuin sen rakennelman, mitä kasvattaa syvältä sisältään.

Edellä olevat sanat, kuvat ja mielleyhtymät ovat niitä, joiden huomaan tällä hetkellä kumpuavan sisältäni. Osa on kytenyt kauemmin, toiset juontavat juurensa vuosienkin taakse ja elämä tuo eteen langanpätkiä, jotka löytävät toisensa, minä sidon ne. Sanojen joukossa on paljon ulkoisia asioita, tavoitteita, haaveita kokemuksista. Konkreettiset haaveet muuttavat muotoaan vuodesta toiseen, mutta ne muuttuvat tarkoituksellisesti (ellei ehkä ainoana tarkoituksena ole aistillisen mielihyvän saavuttaminen; kisa, jossa en siinäkään näy loppua, ihminen kyllästyy aina, kunnes saa tarpeekseen juoksusta). Koskaan emme ole samoja, kuinka voisivat määränpäämmekään pysyä samoina? Ehkä läsnäolo on sitäkin, että tietää missä kullakin hetkellä seisoo. Ehkä läsnäolo on omien tahtojensa hyväksymistä, siinä missä tunnustaa ulkoiset olosuhteetkin.

Näissä on pohtimista vaikka uuden vuoden varalle. Olen taas ajoissa, mutta ehkä hyvä niin. Jää aikaa miettiä (tai olla miettimättä) muuta koko loppu jouluaikana. :)

Aivan lopuksi haluan jakaa kanssanne Aaron eväät uuden vuoden edessä. Aaro oli yksi niistä monesta ihanasta ihmisestä, joihin sain itse kuluneena kesänä henkilökohtaisesti tutustua, ja täytyy sanoa, että tällä miehellä on Iso Sydän ja Tekemisen Meininkiä. Täksi jouluksi Aaro on tehnyt pari elämäntaidon videota siitä, kuinka muuttaa uutenavuotena annetut lupaukset, joihin harva tuskin itsekään kuitenkaan uskoo, aidoiksi, saavutettaviksi tavoitteiksi.

Kannattaa ottaa kynää ja paperia esiin ja ottaa nojatuolissa mukava asento. Aaro puhuu leppoisasti, mutta täyttä, itse opittua ja koettua asiaa. Kommentoikaapa vaikka tähän (tai Aarolle) mitä mieltä olette hänen videoistaan. Minusta hän on onnistunut kiteyttämään aivan loistavia konkreettisia vinkkejä.

Lämpöä ja rakkautta ♥, ja mikäli en tule tänne jouluaattona enää kirjoittamaan, oikein sydämelliset hyvän joulun toivotukset teidän "loimuavalta matkanaiseltanne" :)

kuvat: http://timeoffun.com/travel/61-morocco, http://www.activitiesinrinconpuertorico.com/yoga-rincon-puertorico.html

Inspiraatioiden ja esikuvien tarpeellisuudesta

2011-12-21T20:02:00.014+02:00

Tavoitteita ja unelmia, aina vain tavoitteita ja unelmia, niitä kaikki rakastavat, ja kai useimmat ihailevatkin ihmisiä, jotka unelmointiin pystyvät (minä ainakin) - moni tuntuu olevan siitä niin vieraantunut, ettei uskalla unelmoida. Tai jos siihen salaa välillä uskaltautuisikin, ei koskaan uskalla antaa unelmilleen painoarvoa.

Puhun ja kirjoitan usein niin "korkeissa sfääreissä" leijailevia juttuja, että niistä voi olla muiden vaikea saada otetta. Ja ehkä se on jollain tasolla tiedostamaton pyrkimyksenikin. Mutta tiedän, että konkretiaa me (minäkin) vasta rakastamme. Oikean elämän tarinoita, tai siihen helposti rinnastettavaa fiktiota. Rakastamme sankareita ja esikuvia, jotka panevat tapahtumaan, ja ehkä kannustavat meitäkin samaan.

Julkkisten ja kuuluisuuksien palvonta menee toisinaan aika absurdiksi, mutta siihenkin on omat syynsä. Pohjimmiltaan haluaisimme todennäköisesti jotain mitä heillä on tai mitä heistä välittyy. Eniten kunnioitusta minulta saavat ihmiset, joista välittyy aito persoona, tietynlainen vilpittömyys ja rehtiys olla se mitä on, tarvitsematta kumarrella ketään tai toisaalta erikseen pönkittää omaa statustaan. Uskon, että monet jakavat saman kunnioituksen tunteen ja sen perustan.

Oman kunnioitukseni ja tietyntasoisen ihailunikin on tällä viikolla saanut mm. Brad Pitt, josta oli Imagessa (11/11) hieno erikoishaastattelu (lehti oli muutenkin, taas, täynnä loistavia juttuja ja kolumneja!). Toisaalta keskityn tällä hetkellä huomattavan paljon enemmän kuin kaukaisten julkkisten erityiseen "fanittamiseen" siihen, että teen itsestäni oman elämäni keskipisteen.

Tavoite on pistää tuulemaan, omassa elämässä, toden teolla. Oikeita tekoja, todellista kehitystä, oikea ja oma elämänura - arvokkaampana vielä - elämäntarina. Myönnän nyt yhden asian, se saattaa kuulostaa naurettavalta, aika hupsultakin, vähän itsekeskeisemmältä kuin suomalaisessa mentaliteetissa olisi suotavaa myöntää piirteekseen, mutta ajattelen näin usein, ja sanon sen joskus ääneenkin: ajattelen elämäni usein käsikirjoituksena, jota voi kirjoittaa ja ohjata. Useimmiten tosin huomaan juonen käännekohdat vasta aikaa myöhemmin, ja joskus käänteiden merkitys ja painoarvokin muuttuu ajan kuluessa, useampaankin kertaan.

Mutta tässä, omien elämiemme käsikirjoittamisessa, astuukin kuvaan niin fiktiivisten kuin tosielämänkin esikuvien tärkeys. Joululoma on parasta aikaa käpertyä sohvannurkkaan massiivinen kirjapino vierellään ja katsella loistavia, inspiroivia elokuviakin luppoajallaan. Väliin vähän pidempiä kävelylenkkejä kirpakkaassa talvisäässä, jotta ajatukset ehtivät työstää mielikuvia ja omia unelmia.

Tässä alla teille ainakin yksi hyvä elokuva, joka kannattaa joululomalla katsastaa, ellei ole sitä jo aiemmin nähnyt. Henkilökohtainen lähestymistapani. Kurkkaus yhteen puoleen mielen (ja unelman) maisemaa.

Juliette Binoche elokuvassa Englantilainen potilas.

Yksi kautta aikojen lempielokuvistani on Englantilainen potilas. Se säilyy lempielokuvanani yhä uudelleen mietittynä ja kyseenalaistettuna ja jälleen epäilemättä arvonsa ja merkityksensä minulle vuodesta toiseen todistaen.

Myönnän samalla toisen asian: tietyissä asioissa kiinnyn vanhaan, josta muodostan omat merkitykseni - enkä pidä tätä piirrettä lainkaan negatiivisenakaan. Se luo minulle tunnesiteitä ja pitää pinnalla minulle tärkeitä asioita, jotka pitävät minut tässä elämässä kiinni ja vauhdissa.

Jos Englantilaista potilasta katsoo rakkauselokuvana, mihin kategoriointiin valitettavan moni kriitikkokin sortuu, menettää elokuvan juonen alkuunsa ja elokuva epäilemättä tuntuu hitaalta, tylsältä ja epäolennaisiin asioihin harhautuvalta kehityskululta - mutta silloin on jäänyt huomaamatta elokuvan (sekä kirjan, johon se pohjautuu) todellinen tragedia, jota ohjaaja Minghella on hienovaraisesti onnistunutkin kuvaamaan: ihmisen (miehen) perusolemus ja elämä tarpeineen, joita yhteiskuntaan kuuluminen tai kuulumattomuus repivät ja raastavat väärissä olosuhteissa rikki, vereslihalle saakka. Romanttinen rakkaus on tässä tarinassa, kuten monessa muussakin tarinassa - todessa ja draamassa - vain merkittävä mauste ja väline, jonka avulla opitaan ja kuvataan. Hyvin harvoin se (romanttinen rakkaus) on itse asiassa todellinen määränpää.

Ralph Fiennes yhdessä loistavimmista rooleistaan, kansakuntien välisessä sodassa kärsivänä "englantilaisena potilaana", tuntematon mies vieraassa maassa, kuinka historiankulku heittää puolueettoman tien kulkijaa. Joskus emme voi valita puoltamme, vaan se valitaan meidän puolestamme.

kuvalähteet:
http://splicedwire.com/features/binoche.gif
http://www.filmdailies.com/images/ralph_fiennes.jpg

Nyt on puhuttu hiukan esikuvien tärkeydestä ja vähän makusteltu omaa haaveista mielenmaisemaani, mutta seuraavassa postauksessa mennään uudelle tasolle. Unelmien konkretiaan; mistä minä todella, täsmennetyin sanankääntein ja kuvauksin unelmoin (tai jos sanat eivät tule, yritän edes vihjata, vaikka kuvin tai kertomuksin - ehkä otan esille taas lisää esikuvia ;)), mitä kohti ehkä ensi vuonnakin pyrin, mikä on minun tulevaisuuden visioni. Ja miksi visiot ylipäätään ovat tärkeitä.

Jakoon tullee myös Aaron sanottava, hänen joulu- ja uudenvuodenlahjansa meille. Siinä onkin ainakin yksi ihminen, joka ymmärtää tavoitteiden konkretisoimisen päälle ja osaa siitä puhuakin. Olen tänään kiitollinen siitä, että Aaro muistuttaa minuakin siitä, kuinka pitää omat unelmat elossa ja elinvoimaisina. ♥

Aina vain... tavoitteita ja unelmia kohti

2011-12-19T22:41:00.013+02:00

"Unelmointi on tärkeintä mitä on, sillä vaikka unelmista toteutuisi vain 25 prosenttia, ne 25 prosenttia merkitsevät lopulta elämässä kaikkea." Viisauksia kadulla puhuttuna (toki tutun ihmisen kanssa) - ja kuinka paljon voimauttavampi, eheyttävämpi ja uskoa palauttavampi kokemus nämä sanat on kuulla jonkun oikean, tuntemasi, ihmisen suusta, kuin kuulla tai lukea ne jostain kirjasta, internetin syövereistä tai jonkun kuuluisan ihmisen muistelmateoksesta. (Kaikki kunnia toki esim. Steve Jobsia siivittäneelle elämänv(o)immalle ja visiolle...)

Viimeksi tänään pohdin hetken - Eerikinkatua kotiin päin kävellessäni - elämäni suuntaa ja valintoja, jotka voin lähivuosina tehdä tai jättää tekemättä, ja minkälaiset vaikutukset valinnoillani voi olla. Tulin hämmästyksekseni taas visioineeksi puoliksi haikaillen itseni jossain kaukaisessa maassa, jossa saisin toimia tulkkina näkemälleni ja kokemalleni, ympärilläni näin motivoituneita, asiastaan intohimoisia ihmisiä, joiden sisällä paloi lempeä, mutta sinnikäs, joillakin jopa raivoisa, tuli. Ja kuinka tuli ruokkii tulta...

Se, että haaveilen ulkomaille ja kansainvälisiin tehtäviin ja ympyröihin on kumma - koulutukseni huomioon ottaen ei ehkä niinkään, mutta entisiltä toiveiltani kyllä, erittäin kumma. Koko minäni on rakentunut sille käsitykselle, että paikkani on paikoilleni juurtuneena Suomessa eikä ulkomailla olisi minulle mitään annettavaa. Se paikoilleen juurtunut minäni saattaa olla väärässä, kun kuulostelen tiettyjä kaipauksiani ja kun toisaalta tarkastelen myös itselläni olevia edellytyksiä, sellaisia asioita, joita kaikilla ei luonnostaan ole eivätkä ole tajunneet itsessään kehittää.

Mietin kaikkia niitä ihmisiä ja tarinoita - tosia tai sepitteellisiä, pieniä tai suuria - jotka ovat minuun tehneet vaikutuksen, ja ymmärrän, että antamallani arvostuksella on merkitystä. Eniten ihailemani asiat kertovat minusta, eivät oikeastaan mistään muusta.

Illalla oli ystävä sitten jakanut kyseenalaisella verkostoitumissivustolla taas hienon mietelauseen (näitä elämänohjenamusia voisi vaikka kerätä joulukalenteriksi saakka, mutta se ei toki muuta painavan sanan arvoa): "BE the type of person you want to Meet."

Ja minulle nousi heti eräs kuva mieleen. Se olen minä, tuntemattoman maan aavikolla, edessäni maailma ja sen ihmeet. Siinä minussa henkilöityvät kaikki ne luonteenpiirteet, kaikki visiot haasteista ja niiden luonteesta, joita elämältä toivon. On oikeastaan jopa aivan sama mitä kaikkea tapahtuu välissä, kunhan tapahtuu, ja minulla on päämäärä ja syy - vaikka päämäärä ja syytkin vaihtuisivat joskus muodoltaan matkan varrella...

Kai mitä minä tällä halusin sanoa (kirjoitin ajatukset suoraan ruudulle, niin kuin joskus ennen vanhaan, kun nettipäiväkirja oli astetta henkilökohtaisempi), on että itseään on hyvä muistuttaa tavoitteista, jos ei ole ihan täysin perillä.

Löytämällä nykyhetken tärkeyden tavoitteilleen kuitenkin, on toisaalta sitten aina oikeassa paikassa.

Mistähän löytäisin sen videon, joka kiteytti menestymisen "suuret salaisuudet"...? Kaikki hyvin tunnettuja viisauksia monien miesten ja naisten lausumina - mutta harva vie yrityksen sille ratkaisevalle asteelle. (Löysinpäs videonkin.) Tältä syksyltä siitä nousi minulle tärkeimmäksi lainaukseksi: "Perseverance is not a long race: It is many short races, one after another." (Walter Elliot, 1842-1928)

YOU now have a target
for everything you do.

(yo. videon loppulause,
ihanan amerikkalaista,
ihanan motivoivaa ja
täydelleen hurmoksellista)

Kuinka kirjoja luetaan...

2011-12-16T21:48:00.012+02:00

Kirjaston antia.

Makaan kotona potien tuskallisesti vihlovaa alaselkää, joka on kipuillut ja vain pahentunut aamusalilla tapahtuneesta odottamattomasta jalkaprässi-insidentistä lähtien. Selkää vihlaisi kelkkaa laskiessa niin ikävästi, että jäi treenit sitten kokonaan siihen. Nukun tässä yön yli ennen kuin päätän mitä teen ja toivon, että huomenna ei tarvitse soittaa terveydenhuoltoviranomaisille. Tai aina voi ja kannattaa neuvoja kysyä, mutta toivottavasti selkä hoituu nyt ihan vain levolla.

Tässä onkin samalla aikaa katsoa postausta, jota olen miettinyt vähän pidempään. Tilanne on minustakin nimittäin jo vähän naurettava: kuinka paljon sitä voi yksi ihminen hamstrata kirjaston kirjoja! (Ja aivan vapaa-ajan puhteikseen...)

Luenko minä edes noita? Ehtiikö kukaan kahlata tällaisia kirjamääriä kirjaston laina-ajoilla (1-3 kk)? Yllätyksekseni totean, että sinänsä hyvin harva kirja tuosta joukosta on jäänyt kuitenkaan tyystin avaamatta.

Olen joskus ollut niitä lukijoita, joiden on vaikea kuvitella pystyvänsä lukemaan kerralla useampaa kuin yhtä tai kahta juonellista kirjaa kerrallaan. Onneksi tilanne on kuitenkin muuttunut, ja aika radikaalillakin tavalla. Koko lukutapani ja -kokemukseni on sen myötä kokenut jonkinasteisen muutoksen. Kuin pystyisi elämään tuhatta eri elämää samaan aikaan. Voiko olla hienompaa.

Suuri osa näistä kuvissa olevista kirjoista on antanut minulle jotakin kokemuksellista, vaikka osan lukeminen olisi muodollisesti jäänyt keskenkin (toisaalta kirjoissa on kyllä se hyvä puoli, että niihin voi aina palata, jopa vuosienkin jälkeen). Sehän se lukukokemuksessa tärkeintä on: ei itse se suoritus, että lukee jonkin opuksen kannesta kanteen, vaan se että kirja ylipäätään tuo lukijansa elämään jotakin uutta, jos ei tiedon muodossa niin edes elämyksen tai kokemuksen. Tylsää kirjaa ei kannata lukea sen pidemmälle kuin kokee lukukokemuksen opettavaksi. (Joskin tylsän kirjan väkipakolla loppuun kahlaaminen on kyllä sinänsä itsessään opettava kokemus - joka kannattaa ehkä kerran elämässään kokea, ja siirtyä sitten oikeasti antoisten kirjojen pariin...)

Rinnastan loputtoman kirjojen meren itse asiassa siihen tiedon mereen, johon eräässä aiemmassa blogimerkinnässä viittasin. Yksittäiselle ihmiselle se todella on rajaton. Ja urakassa lukea kaikki maailman kirjat - tai edes valittujen klassikkojen joukko - ihminen asettaa itsensä mahdottoman tehtävän eteen.

Miksi kuitenkaan sortua sellaiseen riittämättömyyden tunteeseen, kun vaihtoehtona on nauttia syyllisyyttä tuntematta kaikista niistä tiedon ja kauneuden hippusista, joita saa matkallaan saa hipaista?

Matka on määränpää ja sen täyttymys koko ajan läsnä. Olen ainakin itse hyvin kiitollinen lukemisen lahjasta. Nauttikaa tekin! ♥

Kirjoja laidasta laitaan. Tietoa, filosofiaa ja kaunokirjallisuutta, suomalaista kirjallisuutta ja ulkolaista. Pinossa ei itse asiassa ollut edes kaikki, sillä huomasin mm. jo aiemmin mainitun Galapágoksen jääneen kuvasta ulos. Joukossa on toki myös muutama sama teos kahdellakin eri kielellä lainattuna... lingvisti ja kielellisen ilmaisun rakastaja kun sattuu myös olemaan liikenteessä.

Suomalaisia tekijöitä edustettuna. Juhani Aho (Maailman murjoma) ja Osmo Tammisalo (Rakkauden evoluutio).

Viime kirjastoreissulla löysin uuden mielenkiintoisen (ja tuotteliaan) kirjailijan. Nyt olen haalinut Juha Varron kirjoja varmaan enemmän kuin ehdin kuukaudessa parissa lukemaankaan...

Kun seikkailee muuten vain kirjaston hyllynvälejä voi törmätä sattumalta mielenkiintoisiin klassikoihin tai kirjallisuusaiheisiin.

Ja näin niitä kirjoja itse asiassa luetaan. Useimmiten pienen hetken ennen nukkumaanmenoa ja nukahtamista.

--

(En tosiaan viitsinyt ruveta selostamaan kustakin kirjasta tai kirjailijasta mitään erityisempää yksittäin, mutta jos huomaatte kuvissa olevien kirjojen joukosta jonkin yksilön, josta toivotte kommenttia taikka vinkkiä, minulle saa ihan mielelläänkin tästä toiveesta vinkata!)

- - pysähdystä

2011-12-13T23:40:00.006+02:00

Ongelmia. Ristiriitoja sen ihmisen kanssa, joka tuntee olevansa, ja sen kanssa, joka välittyy teoissa. Kuin kaaos, jota tarkkailee ulkopuolisena ja kyvyttömänä sitä pysäyttämään. Kaikki on hyvin niin kauan kuin ei kiinnity siihen, mitä tapahtuu pinnallisesti. Mitä toiset tekevät tai kuinka suhtautuvat minuun. "En ole eläessäni riidellyt kenenkään kanssa", sanoi eräs tuttu taannoin yhteisellä bussitaipaleella. "Joku on saattanut riidellä minun kanssani, mutta minulla ei ole ongelmaa kenenkään kanssa", hän jatkoi olkaa rennosti kohauttaen. Siinä oli hieno mies.

Olosuhteista riippumatta inhimilliset ongelmat säilyvät aina samoina, kun kantaa niiden lähdettä itsessään. Siksi matka on päättymätön ja läksy joka hetkenä läsnä.

Silti kaipaan pysähdystä. Pystyäkseni tarkkailemaan itseäni nyt oltuani taas ihmisten parissa. Kokonainen viikonloppu vaihtelevassa seurassa, osittain uudessakin, alttiina tuntemattomalle ja itselleen tuntemattomassa, osittain sellaisellekin, jonka oli tietoisesti sulkenut omasta elämästään pois. Munkkina on helppo irtisanoutua maailmasta, mutta todellinen taide on löytää rauha maailmassa sellaisena kuin se on.

Ei rauha ole sitä, etteikö tuntisi, vaan sitä, että pystyy myös katsomaan tunteitaan vierestä, hyväksymään ne ja nauttimaan niistä niin kuin niistä kuuluisi.

Maailman ja sisäisen rauhan yhdistäminen. Sepä vasta homma.

Kaipaus sanoo: Tarvitsen ehkä aikaa yksin, huoneistossa, jossa olisi korkeat katot. Kaipaan ympärilleni aavan avaruuden ja kirkkaan, mutta tumman tähtitaivaan. Kaipaan ehkä vähän edellistä Turun asuntoani, jossa oli lautalattiat, ikkunalaudat, korkeat ikkunat ja katto - ja talviöisin postin aloittaneen kuvan ikkunanäkymä.

Huomaan, etten ole käynyt yökävelyillä pitkään aikaan...

(kuvittele metsä)

2011-12-12T00:38:00.012+02:00

(kuvittele metsä.)

Miksi lyöty lyö itseään kovempaa kuin kiusaajansa (oikeat tai kuvitellut)? Seuraan maailmaa ja näen kaikkien onnellisten, itsensä kanssa rauhassa olevien rinnallakin, niin paljon rikkinäisiä ihmisiä. Kuka heidät kaikki on murjonut?

Kysymykset vaivaavat minua, vaikka vastaukset löytyvät kysymysten sisältä.

Minusta on surullista, että ihminen, joka voisi saada kaiken, saa lopulta vähemmän kuin ansaitsisi - vain siksi, ettei uskalla pyrkiä toiveitaan kohti. Surullisinta on se, että löytyy jopa ihmisiä, jotka ovat unelmat itseltään kieltäneet - tulleet niille täysin sokeiksi. Eivät katso ansaitsevansa niitä.

Tiedän, että sellaisia ihmisiä on. Minä olin itse jo pelottavan nuorena "aikuisen viisas". Tänä päivänä en ole onneksi niin viisas, ja tänä päivänä ihailen jo nuorena unelmoineita.

(kuvittele hiljaisuus -ja siihen äänesi.)

[Kuvat: puolentoista vuoden takaa Jyväskylän reissulta;
lenkkipolun varrella metsä puhui ihmisten äänellä.]

Kuultunut viikonlopun yli, hautunut ja muhinut...

2011-12-11T23:54:00.010+02:00

Viikonlopun vietin suurimmaksi osaksi ihanassa tyttöseurassa, mutta vähän myös perjantaina poikien ja tyttöystävän kanssa Caribian lomailemassa. Poreallas ja sauna olivat parasta, meinasin nukahtaa kumpaankin. Ihan hyvällä tavalla.

Lauantai taas oli täysin pinkki ja pikkumusta. Mukavaa vaihtelua laittautua oikein pidemmän kaavan mukaan, välillä.

Mutta silti, tärkeimmäksi asiaksi minulle on vahvasti muodostunut se, että saan tulla sellaisena kuin olen, tai en ole. Itseinho (ei masennus tai kuvotus, lähinnä pettymys omaan itseen) iskee aina, kun huomaa lähtevänsä näyttelyhommiin mukaan, lähtee edes vähänkään sellaiseen mukaan.

Parasta on saada tulla sellaisena kuin on - tärkeimpänä, sisältä.

Miksi silti se tuntuu olevan meille niin vaikeaa? Tätä lakkaan tuskin koskaan ihmettelemästä ja suremasta. En kyllä ole lainkaan varma, että teennäisimmät kaupunkiympäristöt ovat ollenkaan minua varten.

Ehkä rennot sunnuntaibrunssit siltikin.

Onni on... kiitollisuutta ♥

2011-12-08T19:44:00.012+02:00

Tänä iltana olen kiitollinen yksinkertaisista, mutta himottavan maukkaista makuyhdistelmistä, kuten vuohenjuustosta ja valkosipulilla ja oreganolla höystetyistä uunikesäkurpitsoista. ♥

Heräsin tänään yhtäkkiä siihen, että mietin kovasti jatkuvalla syötöllä ajatusteni pintakerroksissa kaikkea sitä, mitä tänne blogiin "pitäisi vielä kirjoittaa"... mutten ole pitkään aikaan oikein mitään kirjoittanut! Vähän olen kuvia muokkaillut päivien mittaan "valmiiksi", Sitä Päivää odottamaan. Mutten tiedä oikein, että mitä päivää. Sitäkö päivää, että löydän kaiken loppuun hiomiselle sopivan raon - jotta blogiin ei vaan eksyisi mitään keskeneräistä? Saa nauraa: koko tämä blogi ja minä olemme yksi kasvuprosessi!

Koko viikon olen hautonut kaikkia niitä asioita, joista olen kiitollinen. Mutta mitä enempää se vaatii kuin, että sanoisin sen suoraan?

Kuluneina päivinä olen ollut kiitollinen niin monesta pienestä asiasta, että ne meinaavat ihan karata mielestäni. Olen kiitollinen jokaisesta mukavasta hetkestä, jonka suon itselleni. Olen kiitollinen siitä, että sallin itseni nauttia hömpästä (Mad Men -sarjan kolmoskaudesta ja Ralph Fiennesin tähdittämistä upeista elokuvista) silloin, kun minusta tuntuu siltä. Olen kiitollinen siitä, että arjessani on pieniä kauniita asioita. Olen kiitollinen siitä, että minulla on kyky nähdä ne. Olen kiitollinen Turun kirjastosta ja niistä reippaasti yli toisesta kymmenestä kirjasta, jotka minulla taitaa olla tällä hetkellä sieltä lainassa. Olen kiitollinen siitä, että tietoa ja taidetta on minulle tarjolla - ja että minulla on sille nälkä. Olen kiitollinen siitä, että minulla kymmenittäin asioita, joihin pystyn ja haluan syventyä eikä opittava lopu maailmasta koskaan, jos niin toivon.

Vähän olen ollut pahoillanikin: siitä, etten ehdi kaikkialle ja tekemään kaikkea mitä haluaisin, vaikka tahtoni olisi kuinka hyvä. Siitä, ettei minusta ole kaikkeen mitä haluaisin - ei ainakaan näin kerralla. Mutta yleisesti ottaen, ihmisillä on tapana vaatia sekä itseltään että toisilta liikoja.

Tärkeämpää olisi oppia arvostamaan niitä asioita, jotka meillä jo on. Sitä on kiitollisuus.

--

Kuvia tavallisista päivistä:

Tältä minun nurkkapöytäni näyttää arki-iltaisin.

Purkissa kasvaa ystävältä saatu kasvintaimi.

Tämä on minun kylpyhuoneeni ovi.

Ja tältä minä näytän aamuisin kylpyhuoneen peilissä. Silmät vähän harittavat, mutta...

...näen aina päivissäni jotain kaunista...

Lepoa silmille, ruudun äärelläkin

2011-11-30T19:20:00.001+02:00

Jatketaan yhdellä viikon teemoista, levolla. Jaan tällä kertaa hyvin käytännöllisen vinkin kaikille näyttöpäätteen ääressä ilta- ja yömyöhään työskenteleville.

F.lux säätää tietokoneen näytön värin vuorokauden ajan mukaan.

Olette ehkä huomanneet omallakin kohdallanne, että mitä myöhempään yöllä näyttöpäätteen äärellä kukkuu, sitä kuivemmiksi ja pistelevämmiksi muuttuvat silmätkin. Tuskaa! Minulle tämä ilmiö on valitettavan tuttu (minkä voi päätellä myös vuorokaudenajoista, joina toisinaan tätä blogia päivittelen), mutta löysin muutama viikko sitten silmä-ärsytystä helpottavan taustaohjelman: tietokoneen näytön väriä vuorokauden ajan mukaan säätelevän F.luxin.

Tämä ei ole mikään maksettu mainos (kuten ei itse asiassa ainakaan tähän asti mikään juttu blogissani), ja ohjelmakin on täysin ilmainen ja ladattavissa yllä olevasta linkistä. Omien silmien kirvely on vähentynyt tämän ohjelman käytön myötä nollaan, ja palaa vasta silloin, kun kytken ohjelman pitkiksi ajoiksi pois (esim. kun käsittelen kuvia kuvanmuokkausohjelmalla).

Ohjelman esittelysivulla kerrotaan mihin vaikutus perustuu:

"During the day, computer screens look good—they're designed to look like the sun. But, at 9PM, 10PM, or 3AM, you probably shouldn't be looking at the sun.
F.lux fixes this: it makes the color of your computer's display adapt to the time of day, warm at night and like sunlight during the day.

It's even possible that you're staying up too late because of your computer. You could use f.lux because it makes you sleep better, or you could just use it just because it makes your computer look better."

Kuvittelepa tuijottavasi aurinkoa klo 23 illalla. Verkkokalvot eivät varmaankaan siitä tykkää, ja tuskin unirytmisikään. (Sama homma muuten tv:n katselun kanssa.)

Tietokoneen äärellä työskentelyä kovin myöhään yöhön ei toki ylipäätään suositella... Mutta, jos olette kuin minä, ettekä vain voi vuorokausirytmillenne mitään (tai sillekään, että nettiyhteytenne toimii katkeilematta vain klo 22 jälkeen yöllä - kuten minulla), F.luxista voi olla apua niin silmien väsymykseen kuin tietokoneyhdisteiseen ylivirkeyteen yöaikaan.

(kuva F.luxin sivulta)

Kiitollinen maanantai: Lepo

2011-11-28T16:28:00.008+02:00

Kahvi aktivoi, kardemumma tasapainottaa kofeiinin potkua.

Heräsin maanantaihin myöhään, kun valvoin taas vahingossa edellistä blogitekstiä kirjoittaen myöhään. Kokemus on kuitenkin opettanut, että unesta ja levosta tinkiminen kostautuu - usein jopa enemmin kuin myöhemmin - joten nukuin suosiolla niin kauan kuin tunsin heräämisen vielä tuskaiseksi. Nukun säännönmukaisesti vähintään ne 7-8 tuntia yössä, riippumatta siitä, mihin aikaan olen mennyt nukkumaan.

Olen kiitollinen siitä, että ajankäyttöni on täysin omissa käsissäni, kuten myös työni hedelmät.

Rahat on taas näin loppukuusta loppu, joten veronpalautuksia (edelleen) odotellessa... Laitoin kotona ruokaa (onneksi on kuiva-ainekaappi täynnä idätettäviä papuja, herneitä, riisiä ja kaikenlaisia säilykkeitä, juuri näiden loppukuiden varalle). Päivä venyi siis entisestään. Salille lähtökin jäi, mutta onneksi kotonakin on tekemistä (aina voi lukea) ja salille ehtii huomennakin ennen luentoa. Pimeänä vuodenaikana väsyttää selvästi enemmän kuin valoisana. Ja raskas ruoka väsyttää enemmän kuin tuoreiden salaattien syöminen. En ole yllätyksekseni silti keittänyt kahvia kotonani kokonaisiin kuukausiin, ei vain ole tehnyt mieli. Tänään kuitenkin poikkesin kaavasta. Muuten olisin lounaan jälkeen nukahtanut kirjan ääreen, mitä en siis halunnut tehdä.

Kofeiiniherkille kahvin ystäville samalla vinkiksi, että jos kahvinpurujen joukkoon heittää lusikankärjellisen jauhettua kardemummaa (ilokseni olen löytänyt luomukaupoista Sonnentorkin jauhettua luomukardemummaa), kofeiini potkii vähemmän ja sen vaikutusaikakin lyhenee. Maito oli itseltäni tänään lopussa, mutta tiedän edellisistä kokemuksista sen, että kardemummamaitokahvi piristää vielä kymmenen aikaan illalla sopivan verran, että jaksaa lähteä kavereiden kanssa ulos, mutta yhden kahden aikaan alkaa myös jo väsyttämään sen verran, että kellahtaa kahvinjuonnistakin huolimatta kotiin tullessaan suoraan sänkyyn. (Minulla on ollut sellaisiakin kokemuksia maustamattoman kahvin juonnista liian myöhään illalla, etten ole saanut koko yönä unta. Kello kuuden aikaan aamulla onkin sitten kiva tuskailla, että väsyttäisi, muttei saakaan edes halutessaankaan unta... Kardemummakahvin kanssa en ole koskaan kokenut tätä ongelmaa.)

Tänään siis kikkailin taas stimulanttien (kofeiini) ja rauhoittavien (kardemumma) aineiden kanssa päästäkseni uppoutumaan hetkeen ja tehostin vaikutusta hetkeä tukevalla lukemisella. Kirjat valitsen aina vallitsevan tunteen mukaan. Miettikää nyt, kuinka paljon Che Guevaran päiväkirjojenkin lukeminen poikkeaa Coelhon tarinoiden tunnelmasta. Kumpikin palvelee tarkoitustaan. Ei kaikkina hetkinä, vaan valittuina.

Rauhoittavaa lukemista.

Vahvistusta.

Tämän viikon henkilökohtaiseksi teemaksi olen ottanut kiitollisuuden (ja ehkä vähänkin levonkin, uskon että ne kulkevat osittain myös käsi kädessä). Olen hautonut ajatusta teemapostauksen tekemisestä. Katsotaan, jos se kirjoituttaisi vielä itsensä kauttani.

Sillä välin huomaan, että tällekin viikolle on luvassa paljon asioita, joista voin jo etukäteen olla iloinen. Viikonlopusta olen kiitollinen siitä, että löysin aikaa ystäville ja perheelle. Tällä viikolla olen kiitollinen siitä, että näen edessä lisää aikaa samalle asialle.

Ei ole parempaa asiaa kuin löytää aikaa itselleen ja sellaisille asioille ja ihmisille, jotka saavat olosi hyväksi ja rennoksi - ja kauttaaltaan onnelliseksi. :)

Ajasta kadonnut: Lepo

2011-11-28T01:00:00.010+02:00

Katoamishetkellä hänellä oli yllään läpinäkyvä viitta, joka peitti koko vartalon, suojasi sitä tuulelta ja rännältä, teki siitä kuumalla vilpoisan majan. Hänellä oli kasvoillaan rauhallinen hymy, silmät puoliksi kiinni, mutta valppaat, ei rypyn ryppyä, ainoastaan naurujuovien jättämiä syviä uurteita. Hänen silmänsä loistivat, tai oikeastaan, säteilivät. Rauhaa ja harmonian säveliä. Hänellä ei tuntunut olevan lainkaan murheita, ei huolia mistään. Hän liikkui elegantisti kuin kuningas tai keiju, kevein askelin, joustavasti, ylväästi kuin tanssijatar. Hänen peräänsä katsottiin, hänen viereensä halusivat kaikki, raitiovaunussakin. Hänen tyyliään ihailtiin, samoin erikoista suhtautumista aikaan, hän ei koskaan näyttänyt seuraavan sitä, aika seurasi häntä. Aivan kuten luovuus, intohimo ja levollisuuskin. Kaikki mitä hän kosketti, rauhoittui. Hiljeni, palasi kotiin itseensä.

- M.B.: Etsintäkuulutus Lepo -
(linkki koko tekstiin, jatkuu myös blogitekstin lopussa)

Brinkkalan talon läheisyydessä on tallella pala keskiaikaisen kaupungin tunnelmaa. Ei kaiu koneellinen kilke, ei surise toimistolaitteista tulviva sähköinen suhina. Kuin kujalle olisi itse aika pysähtynyt. (Kuva viikonlopulta.)

Taas alkoi uusi viikko lukkoon lyötyine agendoineen ja minuuttiaikatauluineen. (Otetaan lähtökohdaksi tällainen yleinen olettamus.) Tavoitteellinen on ilman muuta hyvä olla, ja aikataulut järjestävät elämämme ideaalisti niin hallittavampaan, tuottavampaan kuin stressittömämpäänkin kulkuun, yksi tehtävä kerrallaan. Yksityiskohtaiset aikataulut ja agendat ovatkin loistavia renkejä, mutta silti: kovin epäkiitollisia isäntiä. Ne ovat arvioita tilanteesta, joka elää ja muuttuu muuttujien mukaan. Parhaatkaan suunnitelmat harvoin pitävät sataprosenttisesti.

Miksi silti monet pitävät aikatauluista ja tehtäväagendoistaan kynsin hampain kiinni, vaikka ns. oman aikansa kustannuksella? (Argumentti diskurssista: Eikö kaiken ajan kuuluisi tuntua siltä hyvältä omalta ajalta? Varsinkin meillä, joilla on siihen varaa, ja monella meistä on.)

Ja meistä intohimoisimmatkin, ja rennoimmat ja läsnäolevimmatkin, tekevät niin. Aina välillä. Unelmiensa ja tavoitteidensa perässä ajautuvat suorittamaan. Eivät saavuttamaan, sillä suorittaessa katoaa taju ympäröivästä. Se on hyvinvoinnissa elävän länsimaisen ihmisen yleisin tauti. Se iskee mielen kautta ja sairastuttaa pahimmassa tapauksessa koko kehon. Vai pitäisikö puhua kielellä, jota nykyihminen ymmärtää? So. 'tuotantoyksikön'. Sellaisiksi me olemme oman katseemme kautta muuttaneet toisemme ja itsemme...

Kuvittele nyt elegantti, kaunis ihminen. Hän ei tekemisessään hosu, hän ei ole mekaaninen, hän löytää aikaa huolehtia itsestään ja ystävistään. Hänellä on aikaa käytöstavoille, koska se on toisten arvostamista. Hänellä on hyvä ryhti ja avoin katse. Hänellä on hyvä olla, koska hän on sinut itsensä kanssa, ja hän kohtelee muitakin hyvin, koska tietää, että kestävin tulos syntyy vuorovaikutteisesta tuesta, ei itsekkäistä päämääristä.

Kuvittele sellainen ihminen, etkö kuvittelisikin hänen elävän täydessä levossa, sielun ja ruumiin harmoniassa, sisäisessä rauhassa? Mitä voit itse tehdä tämän saman tilan saavuttamiseksi? Minkä ympäristön ylipäätään luot ympärillesi, mitkä ovat omat valintasi? Mitä kaikkea SE ylipäätään vaatii?

Näihin mietteisiin minut johdatti viime viikolla Manuela Boscon elävä kuvaelma erään Levon katoamisesta. Halusin jakaa tekstin blogissa, kun käydään taas kohti uutta työ-, harrastus-, perhe- ja itsekehitysviikkoa. Tiedän, ettei Manuela tästä jaosta ainakaan pane pahakseen. :)

Kulunut viikonloppu (ja loppujen lopuksi koko viikkokin) on ollut onneksi kiitettävän levontäyteinen, toivottavasti saan pidettyä saman rauhan tunteen tulevassakin viikossa.

Muistakaahan tekin huolehtia Levostanne, ettei hän katoa päivistänne! :)

(loppuosa alussa lainatusta tekstistä, korostukset omiani)

Hänen katseensa oli suora, hän omasi tutkivat silmät ja nopeat kädet, silloin kun sellaisia tarvittiin. Hänen työnsä loistivat ainutlaatuisuutta ja mitä upeinta kekseliäisyyttä. Lepo ei koskaan sairastanut. Hän oli aina terve, söi silloin kun oli nälkä, nukkui kun nukutti ja heitti kärrynpyörää kun jumppajalkaa ja vauhtipäätä innosti. Lepo ei kysynyt lupaa olla, keneltäkään. Päinvastoin, hän valtasi aina tilan missä ikinä Olikin. Ja kaikki hänelle tuon tilan ilomielin soivat. Lepo kiitti elämää päivittäin. Hänen rennot jäsenensä olivat notkeat ja kultaiset, ilman ylimääräistä painoa, hän nautti kaikesta syvällä kunnioituksella ja intensiivisyydellä. Lepo oli aina läsnä. Ei koskaan matkoilla. Lepo tiesi milloin toimia ja milloin olla toimimatta, koska hän kykeni kuuntelemaan ääntä, joka tavoitti hänet lempeästi. Lepo ei tarvinnut vakuutteluja, hän oli rohkea ja viisas, ei koskaan tehnyt hätiköityjä johtopäätöksiä, eikä keskeneräisiä valintoja. Lepo valitsi sen, mikä eniten innosti, toi iloa hänen sielulleen, tietäen, että saattoi tarvittaessa muuttaa kurssia. Joustamaton hän ei ollut, eikä koskaan antanut myydä unelmiaan saadakseen välittömän palkkion. Hänen palkkionsa oli levossa, jossa hän eli.

Lepo kuunteli elämää kaikilla aisteilla, ja varsinkin sillä mikä ei näkynyt. Hän ei uskonut kaikkeen näkemäänsä, vaan näki uskonsa näkymättömässä. Hänen leponsa pohja oli luottamuksessa. Yhtä väkevästi kuin hänen luottamuksensa nojasi rakkauteen, yhtä vähän hän yritti tajuta lepoaan. Hän ei kiinnittynyt siihen, lepo oli hänessä, hän laskeutui sen päälle mikä jo oli. Hän laskeutui sinne vapaana ajatuksista, jotka pyrkivät ymmärtämään. Hän ymmärsi vasta ollessaan levossa. Mitä hän ymmärsi, sitä hän ei kertonut. Sen tunsivat kaikki hänen lähellään olevat, Lepo oli ymmärtänyt jotakin tärkeää. Lepo oli löytänyt sen mikä On. Läsnä.

Lepo hävisi kiireen keskellä, huomaamatta, vahvan tapahtumaorientoituneen vuosirallin kaaoksessa. Ilman minkäänlaista varoitusta, uhkailua, kiristystä, valituksesta puhumattakaan. Äänettömänä, hiljaisena kuin neitsytlumi, hävisi Lepo elämästämme, niin nopeasti, ettemme sitä aamuruuhkien, iltapäiväpalaverien, lasten kotiinhakujen, hotjoogatuntien ja tulevaisuudensuunnitelun keskellä huomanneet.

Me etsimme häntä vimmalla, väkivaltaisella tahdolla, ja vasta kun voimamme ovat lopussa, lysähdämme istumaan ja tuolla samaisella hetkellä kuulemme kuiskauksen tuulessa;
Sinä löydät minut, mutta et sieltä mistä etsit.

Turun joulumarkkinat (la 26.11.)

2011-11-27T14:15:00.011+02:00

Turun vanhanajan joulumarkkinat.

Katukuva täyttyy hetkeksi oikeista, leikkivistä lapsista.

Väriä pukeutumiseen pikkutuottajien kojuista.

Savun ja voissa paistettujen muikkujen tuoksu kuuluu olennaisesti mihin tahansa markkinakokemukseen. Taustalla näkyy myös Brinkkalan talon parveke, josta joulurauha tänäkin vuonna julistetaan.

Tämän viikonlopun agendana oli suorittamisesta luopuminen, rentoutuminen ja impromptu improvisoitujen ajatusten toteuttaminen. Tehdä niin kuin tuntuu luonnolliselta ja kutsuvalta. Päästää irti: niistä rakkaista tavoitteista edetä kehityksessä, sivistyksessä tai ymmärryksessä. Suurinta sivistystä on sydämen sivistys.

Perjantai meni käytännössä "täysin harakoille", kun omistin aikaa talouden ja sielun hoidolle. Puhtaassa kodissa kun viihtyy ja tervehtyy mieli ja sielukin. Pyykkäsin, kävin syömässä rauhallisen lounaan, luin. Otin vahingossa toosi rennosti. Vähittäisen yleisen asennemuutoksen myötä elämäni tosin muutenkin muistuttaa ajastaan noin 90-prosenttisesti perjantain yleistä rentoutta. Se on parhautta se. Tämän muistaessani kiitän elämääni yleisestä hyvyydestään, oli se materiaalisesti niukkaa tai milloin harvoin ylenpalttistakin. Rentous, hallinnantarpeesta ja tyytymättömyydestä luopuminen sekä yleinen kyky kiitollisuuteen ovat avain onneen, lähes missä tahansa elämäntilanteessa.

Paradoksaalisesti monet asiat tuntuvat sen jälkeen järjestyvän elämässä kohdilleen kuin itsestään... Ihminen ei ole tahdoton olento, mutta voi kummasti joutua omien ajatustensa vangiksi ja yrittää puskea läpi sieltä mistä enää ei vain pääse.

No, perjantaina myös soitin vanhemmilleni kutsun tulla viettämään lauantai Euroopan kulttuuripääkaupungin yleisessä joulumarkkinahumussa.

Lauantaina kävimmekin siis Vanhan Suurtorin joulumarkkinoilla pyörähtämässä, syömässä mukavan jazzbrunssin Aboa Vetuksen & Ars Nova -kompleksin Café Aulassa. Lopun iltapäivästä käytimme tehokkaasti siirtyen seuraavaksi minulta vielä näkemättä jääneeseen uusimpaan kulttuurisensaatioon Turussa, Logomoon ja sen useisiin eri näyttelyihin. Nautin olostani, vaikka olisin ehkä voinut viettää valokuvanäyttelyosastoilla vielä vähän pidemmänkin ajan. Enköhän kuitenkin ehdi sinne takaisinkin. :)

Iltapäivällä jäi vielä muutama tunti mukavaa yksinoloaikaa ennen lautapelien ääreen siirtymistä. Huomasin taas illan edetessä, kuinka ihania uusia asioita voi löytää tuttujenkin raamien sisällä, kun avaa ikkunoita tuulettuakseen. Nimenomaan avaa ne itse, oman kätensä ojentamalla. Elämä on ihana vuoristorata ja kummia juttuja paljastava Vekkula. Edessään tapahtuvaan voi ottaa osaa tai sitä voi tarkkailla huvittuneena (tai pettyneenä, katkeroituneena, määrittele itse) kuin ulkopuolinen. Joskus ulkopuolisuus on hauskaa. Joskus on hauska heittäytyä osaksi hullunkurista näytelmää. Ei tämä loppujen lopuksi niin vakavaa voi olla!

Tämä viikonloppu on kaiken kaikkiaan ollut yhtä kiitollisuuden voittokulkua. Kiitos!

Turun joulumarkkinat eivät muuten kaikkinensa olleet tässä. Ilmeisesti tässä vielä pitkin joulunodotusaikaa herätellään viikonloppuisin samaa mausteiselta tuoksuvaa joulutunnelmaa, 3.–4.12., 10.–11.12. ja 17.–18.12. Lisätietoja Turun kaupungin kotisivuilta.

Parasta markkinoissa ylipäätään on se, kuinka pienet yrittäjät ja tuottajat pääsevät tuomaan tuotteitaan suoraan ihmisten ilmoille. Kierrä kauppaketjut, tue tämän vuoden jouluostoksilla kotimaista pienyrittäjää. :)

Motivaatio: Muista pestä ikkunat...

2011-11-25T23:16:00.007+02:00

Kun juuri mainitsin, ettei sisäinen valo aina riitä valaisemaan harmaita katuja tai harmaita kasvoja aurinkoisiksi, on hyvä muistuttaa asiasta, joka hiljattain tuli nostetuksi minunkin mieleeni: motivaatio on henkivara, jota voi ja täytyy ruokkia.

Zig Ziglarin sanoin:

People often say that motivation doesn’t last. Well, neither does bathing – that’s why we recommend it daily.

Suomeksi kääntäisin asian siis niin, että kun moottoritiet lennättävät rapaa tuulilasiin, lasi kannattaa putsata!

Itseään kannattaa siis säännöllisin väliajoin muistuttaa niistä asioista, jotka saavat puskemaan eteenpäin korkeimmassakin lumihangessa. Altista itsesi tietoisesti hyville energioille. Hae niitä vaikka hakemalla. Joskus se toimii myös ns. oikeasti.

Nauran omalle höpsöydelleni, mutta tämän videon nähtyäni tilasin Daily Energizen uutiskirjeen sähköpostiini. Vaikken yleensä voi sietää sähköpostin tukkivia uutiskirjeitä, näistä on juuri näinä aikoina ollut oikeaa hyötyä. Ehkä kevään tullen pärjään jo kepeästi omilla energioillani. ;)

Ja vaikket olisikaan liittymässä millekään sähköpostilistalle, suosittelen päivän inspiraatiovirikkeeksi katsomaan vaikka aluksi tämän videon muutoksen voimasta. Sanoma: Kaikki muutos lähtee meistä itsestämme.

Kommenttiosioon otetaan vastaan myös vinkkejä, minulle tai muille lukijoille, mistä itse haette päivittäisen, viikoittaisen tai kuukausittaisen inspiraationne!

Matkan koukeroisuudesta, pohdintoja epäilystä

2011-11-25T21:41:00.011+02:00

Hyvää viikonlopun alkua! Blogissa on tainnut marraskuussa olla hiukan tavanomaista hiljaisempaa ja jotenkin vähän etäännyttävääkin juttua. On ollut silti mukava huomata, että tietyt postaukset kaikesta korkealentoisuudestaan huolimatta keräävät mukavasti lukukertoja!

Olen taas ajautunut mietteliääksi tytöksi ja seurauksena kokenut kieltämättä tarvetta ottaa myös vähän etäisyyttä blogiin – mutta koska "Loimuava matkanainen" edelleen säilyy eräänlaisena julkisena päiväkirjana, haluan toki, että pysytte vähän kärryillä... (Ja että otatte jatkossakin osaa, mikäli vain koskettaa, naurattaa ja tulee myötäelon tuntoja! Tulee siitä itsellekin aina niin hyvä mieli. :) Ja toki vastaankin saa aina väittää, jos tulee sellaistakin asiaa...)

Oleantereita, maailman kauneimmilta tuoksuvia kukkia ja äitini lemmikkejä,
Alicantessa viime vuoden heinäkuussa.

Joskus pohdin, kuinka paljon annan tämänkin blogin lukijoiden suoraan ymmärtää, mitä haluan välittää. Suoraa puhetta (ennen kaikkea TUNNETTA) omista henkilökohtaisista prosesseistani, joiden toivon antavan toivoa ja heijastelupintaa muillekin. Mutta piiloudun koukeroiden taakse. Kuitenkin. Suojamekanismit ovat juuri niin vahvoja, vaikka niitä pyrkisi tietoisesti ylittämään.

On esimerkiksi vaikea puhua surusta tai pettymyksestä, kun tulee tunnetuksi jonain neiti Aurinkoisena tai Ikuisen Toivon lähettiläänä. No, tietäkää kuitenkin, että tunnen välillä surua ja pettymystä, vaikka uskonkin siihen, että niiden yli voi ja pitääkin kamppailla. Olenkin pahoillani, jos viimeisin blogiteksti oli siinä mielessä taas liian abstrakti ja kovin korkeissa sfääreissä leijaileva. Minulla on taipumusta sellaiseen. Arkipäivän keskusteluissakin...

Avoimuutta ja positiivisuutta onkin vaikea heijastella maailmalle, kun on sisältä epävarma ja turvaton. Olen sitäkin. Aina välillä. Epäilen ympäristöäni ja sitä mitä vaikutteita saan parhaillaan ympäriltäni. Myönnän, ettei sisäinen valo aina riitä valaisemaan harmaita katuja ja ilmeettömiä kasvoja aurinkoisiksi. Joskus se riittää, kyse on aina siitä, kumpi puoli vie voiton. Onnistuuko ylläpitämään hyvää kierrettä vai joutuuko laskuvoittoiseen kierteeseen.

Elämä on jatkuvia valintoja, virrassa luovimista. Vaikka toiset saavat sen näyttämään helpolta, harvoin se sitä kaikilta puoliltaan on. On syy, miksi suositun brasilialaiskirjailijan kirjoissa vilahtelee usein viittaus "Valon Sotureihin". Näen itsenikin toisinaan sellaisena "soturina", sellaisena, joka ei hyökkää mitään vastapuolta vastaan, vaan käy tärkeintä taisteluaan sisällään. Hyvän ja paremman puolesta. Valon soturi on valpas ja tarkkailee merkkejä, ei ota käskyjä keneltäkään muulta kuin oikeudentunnoltaan, toiset kutsuvat sitä sydämeksikin.

Kenenkään sydän ei voi sanoa toisen puolesta mitä tämän kuuluisi konkreettisesti tehdä tai ajatella. Siksi minusta tuntuu oudolta kirjoittaa ylös, julkisesti, pohdintojani ja tulkintojani siitä, mitä täällä (ympärilläni) tapahtuu. Joskus ne kuulostavat siltä kuin yrittäisin yleistää tai tiivistää elämän ja ihmiset yhteen kuvaan, yksikäsitteiseksi, yhdeltä istumalta ymmärrettäväksi. En varsinaisesti usko tämän asian mahdollisuuteen onnistua, ja siksi minua huolestuttaa sanallisen ilmaisun rajallisuus - että edes lähden matkalle, vaikka se ei koskaan tule saavuttamaan määränpäätään.

Tämä on selvästi taas tällainen 'disclaimeri', vastuusta irtisanoutumista. ;) (Koska pohjimmiltaan pelkään olevani väärässä ja muuttuvani, kuten väistämättä muutunkin. Vahvistun, muutan mielipiteitäni, epäröin ja aloitan prosessin aina vain uudestaan. Ja niin sen kuuluu mennäkin.) Lukekaa, seuratkaa, ottakaa kantaa, mutta älkää kuvitelko, että luulen tietäväni, jotten joudu esittämään, että kuvittelisin tietäväni. Tämä on tietenkin vain harras pyyntö.

Minä olen. Ja annan virrata. Antakaa virrata tekin ja älkää häpeilkö hapuilua tai virheiden tekemistä. Opitaan niistä yhdessä. Voimaa matkalle!

(Pitäisi varmaan joskus pistää pystyyn joku arvontakysely Danielan tapaan, että pääsisi lukijoihin samalla tavalla tutustumaan. :))

P.S. Erityinen kiitos taas teille, jotka olette viime aikoina elävöittäneet kommenttisektiota. On hauskaa, että kaikki blogitoiminta ja -pohdinta ei ole aina omissa käsissäni. ;)

Pettymys & pelko: Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

2011-11-21T14:48:00.009+02:00

Minulla on muutamia sanoja, joita en tykkää käyttää niiden paljastamien odotusten takia. Yksi näistä sanoista on 'pettymys'. Välttelen viimeiseen asti sen käyttöä, koska se sotii kaikkea sitä vastaan, mihin elämässäni ja odotuksissani pyrin. Välttelen sanan käyttöä etenkin sen koskiessa ulkomaailmaa, kaikkea mitä on minun ulkopuolellani, koska 'pettymyksestä' puhuminen paljastaa, että vaikka tavoitteeni on olla ulkomaailman - ystävien, tuntemattomien, maailman tolan - suhteen pyyteetön (odotukseton), minulla on selvästi ollut sen suhteen toiveita, jotka eivät ole mielestäni täyttyneet. Siitähän pettymyksestä on pohjimmiltaan kyse: odotuksista, jotka eivät ole täyttyneet.

Vanhan zeniläisen opin mukaan kärsimystä ei ole ilman odotusta. Siksi olen tietoisesti vuosien varrella vähentänyt kaikkia odotuksiani erityisesti muiden ihmisten suhteen, ja keskittynyt olemaan itse sitä, mitä maailmasta kaipaan. Vaikka myös omien rajojensa hyväksyminen auttaa hyväksymään asiaintilojen "epätäydellisyyden", se myös vapauttaa tekemään asioiden eteen kaiken voitavansa. Jos yrittämisemme ja epäonnistumisemme ovat vain pienten prosenttisuhteiden päässä toisistaan ja kiinni suurelta osin asioista, joihin voimme itse vain rajallisesti vaikuttaa, yrittäminen on silti aina kannattanut, koska ilman yritystä ei ole edes rajallista mahdollisuutta onnistumisesta. Kuten asian valitsen tulkita.

Lopulta on jopa hyvin aiheellista kyseenalaistaa koko 'oikean' ja 'väärän', 'oikeudenmukaisen' ja 'epäoikeudenmukaisuuden' käsitteet. Minä toivon tilanteenkehityksestä tiettyä lopputulemaa, jollakulla toisella on toivotusta lopputuloksesta toisenlainen käsitys; jos tämän toisen käsitys lopputuloksesta toteutuu omani sijaan, onko kyseessä väärä ja epäoikeudenmukainen tulos? Vaiko vain tulkitsijan kokema vääryyden tunne.

Liian usein asetamme sosiaalisen kanssakäynnin vastakkainasettelutilanteeksi, jossa tilanne on 'minun tahtoni' vs. 'sinun tahtosi', jossa välimaastoa ei edes haeta.

Onko 'minun tahtoni' todella missään yhteydessä 'sinun tahtosi' kanssa? Vain silloin, kun kuvittelemme onnellisuutemme olevan kiinni itsemme ulkopuolisista tekijöistä. Vain silloin, kun yritämme pakottaa toisen oman tahtonsa vastaiseen toimintaan. Vain silloin, kun yritämme riistää toiselta vapauden oman oletetun hyvinvointimme nimessä. (Harvoin väkivalloin ottajat vain huomaavat tuottavansa hyvinvoinnin sijasta maailmaan enemmän kärsimystä. Tai tietenkin on niitäkin, jotka eivät edes välitä kenenkään muun kuin oman itsensä hyvinvoinnista... Mikä on minusta, ymmärtänette varmaan, ehkä surullisinta maailmassa.)

Edelleenkin, mielestäni ihmiskunnan suurimmat ongelmat ja esteet piilevät peloissamme.

Ahneus = pelkoa siitä, ettei minulle riitä muilta. Mustasukkaisuus = pelkoa siitä, etten ole tarpeeksi hyvä kumppanilleni/ystävälleni, ja hän lähteekin jonkun muun matkaan --> pelko jäädä ilman rakkautta. Omistuksenhalu = liittyy samaan asiaan kuin mustasukkaisuus, pelkoon jäädä ilman rakkautta, hellyyttä tai mitä ikinä toisilta koemme saavammekaan. Avoimuuden pelko = pelkoa tulla hylätyksi, jos tulenkin nähdyksi väärin silmin, heikkouksineni kaikkineen; tai että nämä "heikkoudet" paljastamalla annan toiselle tappavan aseen, joka kääntyy vielä minua itseäni vastaan.

Mitä tekisit, jos et pelkäisi kaikkia näitä turhia asioita? Rakastaisitko rohkeammin? Hymyilisitkö ehkä vapautuneemmin? Ehkä huomaisit lämmön palautuvan sitä itse säteilevälle moninkertaisesti takaisin. Parasta ehkä, et enää jaksaisi murehtia kaikkea saamaasi ja antamaasi vaakakupeittain.

Tällaisia asioita olen viime viikolla itsekseni ja ystävien kanssa pohdiskellut. Ja tullut siihen lopputulokseen, että itsessä piilevät pettymyksen tunteetkin on myönnettävä. Ei tosin jäätävä pyörimään niiden ympärille, vaan pureuduttava niiden syihin. Älä pura pettymystäsi toisiin ihmisiin tai maailmaan kokonaisuudessaankaan, vaan mieti miksi otat asian niin vahvasti itseesi. Mitä ilman koet itse jääneesi?

Älä ikinä kuitenkaan kuvittele saavasi sitä muilta, löydä täyttymys itsestäsi, jolloin sinulle itsellesi jää lopulta paljon enemmän varaa jakaa rakkautta muillekin.

Loppuun vielä Jiddu Krishnamurtin pohdintoja täyttymyksestä ja yksinolon erilaisuudesta suhteessa yksinäisyyden tunteeseen. Tunteita, kuten ystäviä, vaimoa/miestä ja muita lähimmäisiä, on kuunneltava pelotta, ilman ennakkoluuloja tai tuomioita. Vasta sillä tavalla voi todella kuulla, mitä niillä on sanottavanaan.

"..if you would understand something - your neighbor, your wife, or any relationship - if you would understand something completely, you must be near it. You must come to it without any objection, prejudice, condemnation, or repulsion; you must look at it, must you not? If I would understand you, I must have no prejudices about you. I must be capable of looking at you, not through barriers, screens of my prejudices and conditionings. I must be in communion with you, which means I must love you."

Toisenlainen rakkaustarina - yhden naisen matkaprojekti(t)

2011-11-20T21:28:00.024+02:00

Talven tullen Loimuava matkanainen tuntuu muuttuvan aivan eri luontoiseksi blogiksi kuin se joskus on ollut.

Ihan kuin puikoissa olisi Ihan Toinen Nainen. Mitä voin sanoa? Meistä on moneksi. ;P Aina ei voi olla menossa. Tai jotkut voivat, joojoo, minä en tällä hetkellä. Nyt on aika kasvaa sisältä päin ja sisälle päin.

Yksi asia, josta en silti kuitenkaan luovu on unelmat ja unelmointi. Ne ovat aina läsnä. Niistä syntyvät tavoitteet ja määränpäät, ja merkitys. Ja niiden toteuttamisen ohessa elämän kauneimmat muistot. Kirjoitin viime kuun lopussa vihdoin Tunturin sponsorointisopimukseeni kuuluneen jutun pyörämatkoistani. Juttu ilmestyy ensi kevään BikeStyle-lehdessä.

Juttua varten kävin taas läpi kaikki reissun aikana otetut kuvat, ja huh huh, miten hienoja muistoja nousi mieleen. Kun niin lyhyeen aikaan mahtuu niin paljon upeita kokemuksia kuin viime kesäänkin, kaikkea on väistämättä vaikea yksittäisinä tapauksina edes muistaa.

Mutta jep, tästä Loimuavassa on taas pohjimmiltaan kyse. Oman elämänsä toteuttamisesta. Ei passiivisena sen vierestä katsomisesta.

Ajatus lähti muhimaan Kolumbiassa vuoden alussa.

Muutamia kuukausia ja lukuisia yhteydenottoja myöhemmin.

Kun katson tätä valokuvaa, ymmärrän vihdoin, miksi ihmiset aina tuntuivat ällistyvän "vähäistä tavaramäärääni", joka noinkin vähäisenä määränä alkoi toisinaan tuntua riippakiveltä. Oli sitä silti aika vähän.

Minä ja beibe matkalla Heinolaan.

Heinolan maisemia.

Kuvassa matkakamerana, -tietokoneena ja nettiyhteytenä toiminut Samsungin Galaxy Tab, kiitos Soneran väelle lainasta! Käsissä myös Orimattilan Hellimöstä lahjaksi saatuja turvehoitotuotteita.

Minä ja rakas kuljimme kaikkialle yhdessä. Makuuhuoneenkin jaoimme sulassa sovussa. Minne menin minä sinne kulki rakkaanikin.

Huomasin Suomea kiertäessäni, kuinka viehtynyt olin järvimaisemiin, sisävesiristeilyihin ja satamiin.

Kiitos Heinäveden reittiä liikennöivälle M/S Puijolle!

Pohjoista kohden maisemat käyvät jylhiksi.

Korouoman rotkolaaksossa pudotukset ovat jyrkkiäkin.

Ja veden virta on voimakas.

MC Lippalakki Blues Oulujärven rannoilla.

Ja vihdoin Rovaniemellä.

Matkan aikana löysin selvästi uuden pyöräilyulottuvuuden. Minne kuljin sinne...

--

Unelmoin vakavasti ensi kesästä, Ruotsista ja pyöräilystä. Jos tiedätte jossain ruotsalaisessa kaupungissa avautuvasta kuukauden, parin, (mielellään sosiaalisesta!) työkeikasta, saa erittäin mielellään siitä minullekin vinkata! Viettäisin mielelläni vähintään jonkin kuukauden uppoutuen ruotsalaiseen mielenmaisemaan ennen esimerkiksi Gotlannin pyöräbaanoille suuntaamista. ;)

Lisäksi: Otan jo tässä vaiheessa vastaan muiden innokkaiden retkipyöräilijöiden yhteismatkaehdotuksia. Tosi kyseessä. Matkalle lähdetään gyl vaik yksinäisenä naisena ittekseen, mut on se vaan kivempaa seurassa maisemia ihailla ja jäyniä keksiskellä...

Otteita päiväin kirjoista: Galápagos (Vonnegut, 1985)

2011-11-13T22:55:00.007+02:00

Aivan lähiaikoina ei välttämättä ole tulossa mitään kovin omaperäistä (ellen saa jostain yhtäkkistä öillistä innostuksenpuuskaa kirjoittaa puhtaaksi luonnostellut jutut), sillä päivät keskityn olemaan tunnollinen opiskelija pol. historian kirjojen parissa.

Mutta: minun on pakko tässä välissä palauttaa huomionne loistavaan kirjailijaan, "amerikkalaisen kirjallisuuden kauhukakaraan" (luin jostain hänen tulleen näinkin kuvailluksi), Kurt Vonnegutiin, jonka klassikon pariin hiljan lupasin palaavani.

Koska olen sanojeni mittainen nainen (ainakin tässä aspektissa), Galápagoshan lähti saman tien uusintakierrokselle! Ja aivan uusin silminhän minä sitä todellakin luen.

Seuraavassa muutamia tarkoin valittuja otteita kirjan alkumetreiltä.

Galápagos siis kertoo ihmiskunnan apokalyptisesta käänteestä vuonna 1986, joka johtaa mielenkiintoiseen darwinilaiseen evoluutioon, jota tarkastellaan miljoona vuotta edellä olevasta tulevaisuudesta käsin - jossa tuskin tosin olisi ketään, kuka olisi tarinasta mitään ymmärtänyt.

Ja mikäli siis musta älykköhuumori yhtään kutkuttaa mielihyvähermoja, voin todellakin suositella lukemaan Galápagoksen aivan kokonaisuudessaan. Tai vaikkei älykköhuumorikaan oikein uppoisi, on se vaan sanasen säiläinen mies kirjailijana ollut. Tuo Vonnegut. ♥

"Asian laita oli kuitenkin tämä. Kun James Wait tuli kaupunkiin, maailmanlaajuinen talouskriisi, ihmisten mielipiteiden äkillinen muutos siihen nähden, mikä oli osakkeiden ja obligaatioiden ja kiinnelainojen ja niin poispäin arvo, paperinpalasten siis, oli tuhonnut matkailuelinkeinon sekä Ecuadorilla että oikeastaan kaikkialla."

"Ecuadorhan oli, kuten Galápagossaaretkin, enimmäkseen laavaa ja tuhkaa eikä se voinut ryhtyä ruokkimaan yhdeksää miljoonaa asukastaan. Se meni vararikkoon eikä voinut enää ostaa ruokaa toisista maista, joissa oli runsas ruokamultakerros, joten Guayaquilin satamassa ei ollut liikennettä ja ihmiset alkoivat kuolla nälkään."

"Myös naapurivaltiot Peru ja Kolumbia olivat konkurssissa. - - Meksiko ja Chile ja Brasilia ja Argentiina olivat niin ikään konkurssissa - samoin Indonesia ja Filippiinit ja Pakistan ja Intia ja Thaimaa ja Italia ja Irlanti ja Belgia ja Turkki. - - Ihmiset, joilla oli myytävissä jotain elämää ylläpitävää, sekä maanmiehet että muukalaiset, kieltäytyivätkin vaihtamasta tavaroitaan rahaan. He ilmoittivat yllättäen ihmisille, joilla ei ollut muuta kuin rahan paperisia vertauskuvia: 'Herätkää idiootit! Mistä te olette saaneet päähänne, että paperi olisi noin arvokasta?'"

"Ja tämä nälänhätä johtui pelkästään liikasuurista aivoista kuten Beethovenin yhdeksäs sinfoniakin.

Kaikki oli ihmisten päässä. Ihmiset olivat vain muuttaneet mieltään paperiomaisuuteen nähden, mutta käytännön seuraukset olivat samat kuin jos Luxemburgin kokoinen meteori olisi kääntänyt planeetan radaltaan."

Minusta on muuten käsittämättömän hienoa, että suomentaja Jukka Kemppinen (loistava ajattelija, suomentaja ja varmaan vaikka mitä) on päässyt jo synnyinvuonnani käyttämään sanakombinaatiota "maailmanlaajuinen talouskriisi". Ja lisäksi minusta oli ennen kaikkea hienoa huomata, että nimenomaan tohtori Kemppinen sattui olemaan tämän hetken lellikkikirjailijani klassikkoteoksen suomentaja.

Vaikka Ajanjäristys veikin minulta melkein tajun Vonnegutin ajatuksenjuoksua ja -hyppelyä seuratessa, sitä lukiessa kieltämättä tuli myös mieleen, että kirja on saatava lukea myös alkuperäiskielellä; aavistelin suomennoksen taustalla sellaista huikeata englanninkäyttöä, joka kömpelösti välittyi englantia tuntevalle suomenlukijalle niin, että jäi oikein kutkuttamaan...

Galápagosta lukiessa tuskin ollenkaan tulisi mieleenkään, että kirja olisi jollakin toisella kielellä alunperin edes kirjoitettu. Tämä on suomentajan luomaa illuusiota parhaillaan! Kemppinen taitaa tästä lähtien olla ammatillinen idolini. ;)

"Sen ajan ihmiskunnan puolustukseksi tämä: yhä useammat ihmiset alkoivat sanoa, että heidän aivonsa olivat vastuuttomat, epäluotettavat, kauhistuttavan vaaralliset, pohjiaan myöten epärealistiset - ettei niistä ollut hitonkaan apua."

"Mary oli myös opettanut, että evoluution tähän mennessä kehittämistä eloonjäämisen apuneuvoista ihmisaivot olivat suurenmoisimmat. Mutta nyt hänen omat isot aivonsa vaativat häntä hakemaan polyetyleenistä valmistetun pukupussin, joka oli jossain hänen punaisen iltapukunsa lähellä kaapissa Guayaquilissa, ja vetämään sen päähänsä niin että aivosolut jäisivät vaille happea."

Toisaalta ymmärrän kyllä välillä, miksi ensimmäisellä lukukerralla 5-6 vuotta sitten koin kirjan jotenkin ahdistavaksikin.

Mitä tuumaatte?

Tiedon paradoksit: Miksi edes yrittää?

2011-11-11T11:45:00.018+02:00

Aavaa näkyy silmänkantamattomiin. Muutama karikkoinen luoto, jolle voisit uida saadaksesi vakaata maaperää jalkojesi alle. Pienellä, vaikkakin kallioperäisellä ja vakaalla, luodolla ei kuitenkaan kasva ravintoa tarpeihisi. Sinun on jatkettava toiseen turvapaikkaan, mutta merta näkyy edelleen silmänkantamattomiin. Tiedät, että jostain löytyy mannerta, mutta sinne päästäkseen on uitava koko aavan meren poikki, etkä ole varma kykenetkö taipaleeseen. Löytäisitkö koskaan edes perille?

Tämä epätoivoinen kuvaelma kuulostanee tutulta kaikille, jotka ovat uineet tarpeeksi syvälle tiedon valtamereen. Toisille riittää vakaalta maaperältään vilkaisu äärettömälle merelle ja he toteavat matkan itselleen kannattamattomaksi.

Toiset ovat seikkailijoita, joita ajaa uteliaisuus. Jokainen uusi luodonkolkka riittää heille kannustimeksi sinnitellä eteenpäin. Juuri uhkarohkeat seikkailijat kohtaavat matkallaan edellä kuvattua epätoivoa. Kuka sinnittelee, kuka luovuttaa tyytyäkseen paikkaan, josta merta sillä hetkellä tarkastelee?

Tietoa - dataa, faktaa, päätelmiä - löytyy erilaisten tieteenalojen tuottamana jatkuvasti lisää ja yksityiskohtaisemmin.

Kuvittele kokonaisuutta maailmankaikkeuden suurimmaksi palapeliksi, jonka palaset muuttuvat itsekin koottaviksi palapeleiksi, ja niiden palaset edelleen, ja tämä suuri palapeli on se, jota ihminen on lähtenyt kokoamaan saadakseen ymmärryksensä maailmankaikkeuden tolasta kohdilleen. Palapelin palaset ja palasten palaset ovat käyneet niin moninaisiksi, että palapeliä on kutsuttu kokoamaan niin suuri joukko tiedemiehiä ja -naisia, sosiologeja ja kulttuurintutkijoita, filosofeja ja psykologiantutkijoita ja lukematon määrä muiden niin luonnon- kuin sosiaalitieteidenkin tutkijoita, etten osaa niitä tässä luetellakaan. Joukko on niin suuri, etteivät he enää mahdu työskentelemään samassa huoneessa ja ryhmässä, vaan ovat kukin ryhmittyneet erikoisalansa mukaan - ja silti he työskentelevät kaikki saman palapelin osasten parissa.

Ahkerina muurahaisina, ymmärtävätköhän he aina, kuinka suuren kokonaisuuden eteen he tekevät työtä?

Mihin tässä kuvassa sopii yksittäinen ihminen tai työläismuurahainenkaan? Mitä hän voi ymmärtää?

Nykyihmistä on osuvasti jo satoja vuosia sitten luonnehdittu "kääpiöksi, joka istuu jättiläisen hartioilla". (Osaako joku kertoa minulle, kuka tämän lentävän lauseen on alunperin lausunut?) Kääpiö siis viittaa ihmiseen, jonka nykysaavutukset ja -tieto, ovat kaikki vuosituhansien perimää. Nykytiedon valossa kukaan ei toki synny kaikki maailmankaikkeuden "tieto" päässään.

kuva: wikipedia

1600-luvulla elänyt Spinoza järkeili tietoa olevan kolmentasoista.

1. luuloa (mielikuvia, auktoriteettiuskoa jne.)
2. järjen tietoa (tiede)
3. intuitiota, jonka Spinoza kuvaili suoraksi tiedoksi luonnosta.

Nykyään tietoa on käytännössä tarjolla niin paljon, että tavallisella ihmisellä menee helposti tieteellisen tiedon ja luulon raja sekaisin. Se on muutenkin häilyvä aidon tieteen luonteen ollessa itseään korjaava: tiettyinä aikoina uskottu tieto muuttuukin ajan kuluessa ja uusien todisteiden valossa väärin päätellyksi luuloksi. Ylimielisyys ja oman asian ajaminen vastoin kriittistä tutkimusta ei kuulu tieteen pariin. Olemme kuitenkin hämmentävän monessa asiassa nimenomaan asiantuntijoiden (tutkijoiden, opettajiemme, virastoasiantuntijoiden) välittämän tiedon armoilla, ja tämä asettaa tiedonkulun väliin olennaisen ja epäolennaiseksi katsotun tiedon suodattimen. Vaikka asia on mielestäni olennaista tiedostaa, tätä aihetta käsittelen vasta myöhemmin kriittisen lukemisen tärkeyden yhteydessä. (Sitten kun joskus pääsen aiheeseen...)

Kuinka ihminen osaa hahmottaa kokonaisuuden? Uskon, että suurella osalla ihmisiä on kuitenkin vaistomainen tarve ymmärtää mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Meille on saarnattu valistuksen ajoista lähtien, kuinka ihmisellä on vapaa tahto ja järki, joiden avulla voimme muokata maailman toiveidemme kaltaiseksi. Miksi silti tuntuu siltä, että maailma riistäytyy päivä päivältä yhä hallitsemattomaan sekasortoon?

Vasta viime vuosikymmeninä olemme itse asiassa alkaneet epäillä valistuksen ajoilta periytynyttä uskoa ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja jatkuvaan kehityskulkuun. Kuvittelimme yrittäneemme parhaamme, mutta epäonnistumme kerta toisensa jälkeen. Tai näin monet asian näkevät.

Ovatko pyristelymme saavuttaa tieto ja hallinta väistämättä tuhoon tuomittuja?

Tässä vaiheessa täytyy myöntää, että minua kiehtoo suunnattomasti tietyissä aalloissa noussut Uuden Mysteerin palvontakultti (jonka nimesin käsitteeksi itse juuri tässä ja nyt, ehkä olette törmänneet ilmiöön, ehkä se kiehtoo teitä itsekin), jossa tuntuu korostuvan se, kuinka ihminen ei rajallisen tietoisuutensa huomioon ottaen voi pohjimmiltaan tietää mitään ja siksi kaikki pyristelymme käsittämätöntä vastaan ovat pohjimmiltaan tuhoon tuomittuja.

Väitteessä on jotain lohdullista sen anteeksiantavaisuudessa. Ehkä se auttaa meitä hyväksymään sen, että teemme virheitä, vaikka parhaan tietomme (tai luulomme) mukaan toimisimmekin. Mysteerin (eli tuntemattoman) hyväksyminen auttaa yksilöä olemaan sovussa maailmankaikkeuden kanssa, totesi edellämainittu Spinozakin, joka oli suurikin rationaalisuuden puolesta puhuja.

Onko silti syytä antautua Mysteerin riepoteltavaksi ja kieltää kaikki tieto, jota meille tarjotaan maailman ymmärtämiseksi? Kasvaako tietoähkyn tuloksena uusi tiedonkieltäytymyksessä kasvava sukupolvi, joka uskoo elämän deterministiseen kulkuun enemmän kuin sen hallittavuuteen? Massat tuskin kääntyvät, mutta mysteerikkojenkin lähtökohdissa lienee ammennettavaa, jos ei uuteen tiedonhallintaan niin ainakin parempaan elämänhallinnan tunteeseen.

Löydän itseni jatkuvasti pyöriskelemästä samojen teemojen kanssa: kyllästyminen pikkutarkkojen tieteen kaivostyöläisten näpertelyihin - työ, jota he tekevät on epäilemättä tieteelliselle maailmalle arvokasta, mutta kuinka paljon tavallinen kaduntallaaja hyötyy palapelin uusimpien pikkuisimpien palasten kanssa näpertelystä, kun elämä pyörii meillä epäilemättä muutenkin (sanalla sanoen minua kai inhottaa eniten tieteen räävitön popularisointi); samastun siis toki tietyllä tapaa mysteerin hyväksynnän kannalle, mutten silti kuitenkaan voi lakata ihmettelemästä sitä, kuinka valmiita ihmiset ovat toiselta kannalta heittämään menemään kaiken kriittisen ajattelukykynsä tietämättömyyden mukavuuden varjolla.

Näiden rauhattomuuksieni pohjalta olen paneutunut viime aikoina - ja todennäköisesti hyvin pitkältä ajalta tätä tietoista päätöstä ennenkin - tiedon filosofiseen olemukseen ja käytännön täytäntöönpanoon.

Tiedon tieteellisen luonteen popularisoiminen yleispäteväksi toimintamalliksi ei selkeästi toimi, olemme yhteiskuntana todennäköisesti hämmentyneempiä kuin koskaan ennen - huolimatta siitä, että meillä on samaan aikaan käytössämme myös yhä enemmän tieteellisin metodein kerättyä tietoa.

Mikä on luontevin tapa suhtautua tähän uuteen, paljon entistä suuremmalta tuntuvaan maailmaan? Pysy mukana. Tämä on suuri tutkimusmatka (hyvin todennäköisesti liian suuri minun yksin ohjattavaksi): tähän päivään, tietoon ja omaan ymmärrykseeni.

Oma lähtökohtani tälle tutkimusmatkalle on se, ettei ihmisen perimmäinen tietämättömyys tai epävarmuus ole tekosyy omalle laiskuudelle ottaa asioista selvää ja jättää yritykset tekemättä. Minkään elämän saran osalta.

Katso lempein silmin

2011-11-10T18:50:00.005+02:00

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa,
enemmän kuvaajansa silmistä kuin kohteestaan.

Kukaan ei tahdo tulla hylätyksi, kukaan ei tahdo tuntea itseään epätoivotuksi tai rumaksi, kukaan ei tahdo jäädä porukan ulkopuolelle. Kukaan ei tahdo kokea olevansa kelvoton rakastettavaksi. Voimme väittää toista ja löytää lohdun omista maailmoista, joita "muiden ei ole tarkoituskaan ymmärtää". Mutta totuus siinäkin tapauksessa on todennäköisesti se, että olemme aiemman kokemuksen perusteella pettyneet ulkomaailmaan tai suhteeseemme siihen.

Hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen perustuu muodin suosittuus ja joukkopaineen tehokkuus, niin kutsuttujen rakkaiden kiristyskin. Lupaukseen siitä, että tietyt ehdot täyttäessään kelpaa joukkoon.

Haemme toisten silmistä hyväksyntää. Katseen vältteleminen voi olla torjuvan tai jopa vihamielisen katseen pelkoa. Muistan tämän, kun kuljen kaduilla, joilla ihmiset harvoin suovat toisilleen silmäystäkään. Harvoin kohtaa avoimen katseen, joka ei olisi piiloutunut jonkin kuoren alle.

Minulla on uutinen: et tarvitse suojaavaa panssaria etkä edes toisten hyväksyntää, kun hyväksyt itsesi sisältäpäin. Sinun ei tarvitse pelätä vihamielisiä katseita, kun katsot itse itseäsi lempein silmin. Sinun ei tarvitse suojata itseäsi toisilta, kun olet turvassa itsesi kanssa.

Aina ei silti ole helppo muistaa katsoa itseään armollisin silmin. Ei tässä harmaassa, palautteettomassa maailmassa, jossa meitä korkeintaan muistutetaan siitä, kuinka "paha" ihminen "luonnostaan on". Muistuttakaa siis välillä toisianne siitä, kuinka kauniita olette, kuinka me kaikki olemme rakkauden arvoisia - vaikka tekisimme virheitä ja satuttaisimmekin välillä ymmärtämättömillä teoilla toisiamme. Vihainenkin mies ansaitsee myötätuntoa. Vihainen mies se vasta myötätuntoa tarvitsisikin. Katsokaa häntä lempein silmin.

Me kukin toimimme peilinä kullekin kohtaamallemme ihmiselle, meidän käsissämme on palaute, jonka annamme hänelle itsestään. (Näetkö hänet hyvänä vai pahana? Hän saattaa uskoa mitä tahansa päätät sanoa.) Etkö usko tuntemattoman olevan rakkauden arvoinen? Uskotko itsekään olevasi rakkauden arvoinen? Ehkä jonkun pitäisi näyttää rakkautta sinullekin. Rakkaus ei kuitenkaan tule luoksesi odottamalla ja toivomalla, joten aloita prosessi itsestäsi. Vasta sitten voit katsoa muitakin lempein silmin.

Tämä on osa sitä ehtymätöntä voimavaraa, josta eilen täällä puhuin. Se kiertää ihmiseltä toiselle, peilistä peiliin. Näytä toiselle, kuinka kauniina hänet näet. Ehkä näet palautteessa, kuinka kaunis itse olet.

Minulla on maailman suhteen toivo ja toive: Opetellaan näkemään niin itsemme kuin toisemmekin kaunein silmin.

Saan itsekin olla kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka ovat nähneet minut kauniina ja rakastamisen arvoisena, vaikka itse en ole sitä aina osannut nähdä. Kiitos heille siitä, että he ovat sen minulle myös osoittaneet. Te autatte minua loistamaan.

Ehtymätön voimavara (Kiitos teille!)

2011-11-10T00:32:00.005+02:00

Juuri silloin, kun omat voimat hiipuvat auringonvalon vähetessä, jostain löytyy se oljenkorsi, joka nostaa takaisin pinnalle. Ainoa mitä tarvitsee on oma aloite kurottaa sitä kohti. Tahto kamppailla pimeyttä vastaan. Sisu. Joskus merkittävin käänne on katse ympärille. Silmälappujen poistaminen, ja yksinäisyys muuttuu rakkauden runsaudeksi.

Mikä pitää maailman pystyssä ja valon katseessa päivästä toiseen?

Maailmassa on ehtymätön luonnonvara, joka kumpuaa meistä itsestämme. Ja se kasvaa, kun se saa kulkea vapaasti ihmiseltä toiselle. Tekoina, sanoina tai läsnäolona. Viikon alussa minua muistutettiin ihanasti siitä, mikä Loimuava matkanainen on ja mikä on "Loimuavan matkanaisen" tarkoitus. Ainakin yksi niistä.

Se on rakkauden ja rohkeuden välittäminen. Vaikka se palvelisi vain yhtä tai kahta lukijaa, tai muutamaa ihmistä oikean elämäni lähipiiristä. Jos se antaa voimaa edes yhden ihmisen kääriä hihat ottaakseen vastuun omasta elämästään, ja välillisesti sen vaikutuksista, olen palvellut tehtäväni.

Sellaisena kuin on, voimakkaana tai heikkona, voi valita olla rohkea ja ottaa vastaan mitä tulee.

Avoimena kirjana oleminen vaatii sisukkuutta tai suurta pelottomuutta. Tunnustaa vaikka se, ettei ole varma jaksaako kantaa kaiken harteillaan. Vaan avoimuuden seurauksena saattaakin paljastua, ettei koko maailma ehkä yksin omilla hartioilla olekaan.

Ja kun oikeille ihmisille antaa luottamuksensa, luottamuksen arvoiset henkilöt useammin kuin harvoin lunastavat kelpoisuutensa.

Kiitos ystävät, läheiset ja kaukaiset!

Toivottiin, että jakaisin aina silloin tällöin sitä, missä mennään. Niin kuin tein Kolumbian aikoina. Sillä kyllä, vaikka blogissa saattaa olla hiljaista, paljon tapahtuu muilla rintamilla. Pientä ja suurta. Nykypäivänä unohdetaan usein, kuinka paljon työtä jonkin pysyvän luominen vaatii. Se voi vaatia määrätietoisuutta epävarmoilla vesillä. Luottakaa sisäiseen kompassiinne, se kertoo suunnan, kun sitä kuulostelee oikein. Näin luotan minäkin.

Kerrotaan nyt kuitenkin vähän, minkä parissa puuhaillaan...

Teemoja: degrowth, ajantasaistusta hakeva demokratia, ideologioiden historia (minusta on olennaista tuntea se, mistä yhteiskuntana tulemme, mistä polveutuvat nykyään itsestään selvänä pidetyt ajatukset tai moraalikäsitys; suunnattoman kiehtovaa, vaikka yliopistokurssi onkin, joskin akateemiset kirjastot ovat kyllä muutenkin aina todellinen aarreaitta).

Minua on ilahduttanut viime aikoina: Kurt Vonnegutin säkenöivä, vanhan miehen partaveitsenterävästi leikkaava äly hänen viimeisimmäksi jääneessä romaanissaan Ajanjäristys (1996). Kuvitelkaa, miltä tuntuisi joutua heitetyksi 10 vuotta ajassa taaksepäin toistamaan yksityiskohdantarkasti kaikki sen ajan teot, sanat ja virheet; tietoisena lopputuloksesta, mutta kykenemättömänä muuttamaan tapahtuvaa, jonka olet jo kerran elänyt.

Mitä tapahtuu, kun kymmenen vuotta automaattiohjausta päättyvät ja ihmiset tupsahtavat takaisin elämään, jossa heillä on Vapaa Tahto? Vonnegut leikkii ilkeästi ajatuksilla ihmisten ja maailman luonteesta; pessimistisyyttä vai kyynisyyttä, joskus koin saman tekijän kirjoittaman Galápagoksen sietämättömän raskaaksi lukea (se on kuitenkin satiiriksi kirjoitettu), vaikka sen kahlasinkin loppuun. Ajanjäristyksen jälkeen aion kokeilla klassikkoa uudestaan. Olenko minä muuttunut, vai muuttuiko kirjailijan tyyli? Ehkä löydän Galápagoksellekin taas uudet silmät.

Muutoin vapaa-ajallani olen paneutunut, tai paneudun seuraavaksi, näihin kirjoihin:

Suuri kaalihuijaus: kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Tommi Uschanov, 2010).
Vaaralliset viljat (J. Braly & R. Hoggan, 2002/suom. 2008).

No, tätä olen puuhaillut viime aikoina, kaiken muun mielenkiintoisen ja kiehtovan muassa. Elämässä pitää olla haastetta, eikä mitään pidä niellä valmiiksi pureskeltuna. Älkää tekään.

Tämän postauksen kuvista suurkiitos Laurille. Toisilla sitä vaan on silmää & skilliä!

Vältä roina - Anna toisenlainen joululahja!

2011-11-05T15:26:00.015+02:00

Kuulemma ne aloittavat jo. Kaikenlainen joulukrääsä hiipii pikkuhiljaa taas kauppoihin meitä Kuluttajia houkuttelemaan. En ole törmännyt viime aikoina kauppojen mainoksiin. (Koska karttelen niitä. Sekä mainoksia että kauppoja.) Voin kuitenkin kuvitella markkinointisloganin: "Hanki lahjat ajoissa!"

Halusin ehtiä ennen pahinta joululahjojenostorumbaa, nimittäin vinkkaamaan teille siitä, että toisenlaisiakin lahjoja on olemassa.

Sain tämän blogi-idean, kun erään tuttavan Facebook-keskustelussa vilahti linkkivinkki: http://www.toisenlainenlahja.fi/.

Anna lahjaksi lahjoitus.

Kyseessä on Kirkon Ulkomaanavun vuoden ympäri kestävä kampanja kerätä varoja ulkomaiden kehitysyhteistyöhön. Kampanja lanseerattiin Suomessa jo vuonna 2005 ulkomaisen esikuvansa Christian Aidin lahjakampanjan innoittamana. Vuonna 2009 kampanja keräsi Suomessa ulkomaanapuun 1,4 miljoonaa euroa.

Toisenlaisella lahjalla voit lahjoittaa ystäväsi, perheenjäsenesi tai vaikka liiketuttavasi puolesta avustusta tarvitseville yhteisöille esim. vuohen, lukutaidon tai puhdasta vettä. Tutustu lahjoitusten käyttötarkoituksiin Toisenlaisen lahjan sivuilla.

Kannattaa myös lukea Usein Kysytyt Kysymykset, jos kampanjan toiminta kiinnostaa tarkemmin. Saaduista varoista Kirkon Ulkomaanapu sanoo välittävänsä peräti 80 prosenttia suoraan kehitysyhteistyöhön.

Toisenlainen lahja on hyvä sellaiselle ihmiselle, jolla "on jo kaikkea". Lahjansaajalle annat fyysisen paketin sijaan kortin, jossa kerrotaan hyväntekeväisyyskohde. Voit myös valita kortin lähettämisen sähköisenä.

Toisenlaisella lahjalla vältetään ei-toivotun roinan kiertämistä kaupasta lahjansaajan kautta takaisin kauppaan, kodin hyllyjä pölyttämään -- tai pahimmassa tapauksessa jopa roskakoriin saakka.

Jos perustaa hyväntekeväisyysasioista, tuottaa todennäköisesti sekä itselleen että lahjansaajalle hyvän mielen sen lisäksi, ettei ole mukana kannustamassa tarpeettoman materian tuottamista tähän maailmaan. Annetaan tavarat niitä enemmän tarvitseville!

Kaikki me emme tietenkään ole sellaisia, joilla olisi jo kaikkea. Mutta vaikka minullakin on opiskelijana pulaa vaikka mistä verrattuna siihen, mitä kaikkea muut pitävät itsestäänselvyytenä, on paljonkin asioita, joita en kaipaa talouteeni yhtään enempää.

Luen kaikki tällaiset asiat roina-nimikkeen alle.

Tänä jouluna, älä siis hanki läheisellesi roinaa. Kysele tai tunnustele, mille hänellä ehkä olisi aidosti tarvetta tai käyttöä.

Minun luonani on esimerkiksi nykyään aina kynttilöille ja tuikuille käyttöä. Pidän myös villasukista ja muista laadukkaista ja lämmittävistä vaatteista, joita ei ole ainakaan vielä liikaa. Haluaisin myös pystyä panostamaan enemmän kirjoihin, kameratarvikkeisiin ja talvella ihoa suojaavaan luonnonkosmetiikkaan, johon en muuten ehkä raaskisi käyttää oravannahkojani kovinkaan suurissa määrin. Nämä eivät toki ole kaikkien toiveita ja tarpeita.

Miten tietää, mitä lähimmäinen kaipaa tai tarvitsee? Puhuminen on toki aina hyvä juttu. Lisäksi:

Lahjakortit ovat aina hyvä idea. Ne voi osoittaa myös kätevästi käyttötarkoituksen mukaan esim. kirja-, vaate- tai erikoisliikeostoksiin. Hyvin valittu lahjakorttikin osoittaa antajan miettineen lahjansaajan henkilökohtaisia mieltymyksiä.

Kaikki itsetehty lämmittää tuplasti enemmän kuin teollisesti tuotettu. Esim. itsetehdyt vaatteet ovat ainutkertaista, jota ei jokaiselta vastaantulevalta tavan tallaajalta taatusti löydy päältä. Myös esimerkiksi itsetehdyt herkkusäilykkeet maistuvat sata kertaa paremmalta, kun herkun tietää valmistuneen sydämen lämmöllä. ♥

Mutta ennen kaikkea: Älä ota lahjan antamisesta itsellesi stressiä. Anna sen tulla sydämestä, jolloin se on varmasti myös lämmöllä vastaanotettu!

Muita ekologis-eettisiä joululahjavinkkejä:

Parempi lahja (Suomen pakolaisapu ry.)

Kepan lista eettisistä ja ekologisista ostospaikoista

(kuva: toisenlainenlahja.fi)

Kerttu, kortteliravintola & tulevat blogiaiheet

2011-10-31T20:49:00.012+02:00

Piti tänään tulla postailemaan jostain aivan muusta, mutta ko. tekstistä näyttää tulevan kuviteltua pidempi (kuten usein käy pelkästään idea-asteelle suunniteltujen kirjoitusten). Sillä välin kun kirjoitan jutun loppuun, jatkan maanantain iloksi kuitenkin Turun suosikkipaikkojeni esittelyä. Viimeksi kerroin teille kasvisravintola Eliksiiristä.

Kortteliravintola Kerttu, Läntinen pitkäkatu 35, Turku,

auki: ma-pe 10.30-24.00, la 12.00-24.00, su 12.00-19.00.

Tänään on vuorossa Kortteliravintola Kerttu, joka on kai Turussa oma pieni ilmiönsä. Kuulin, että juuri hiljattain (sillä välin kun olin poissa) perustettiin myös Turun sataman lähelle oma Rantakerttunsa! Rantakerttua en ole vielä ehtinyt katsastamaan, mutta jos se on tunnelmaltaan yhtään kuin emo-Kerttunsa, pidän siitä varmasti. Aivan Kertun vieressä (oikeammin nurkan takana) on pari vuotta sitten perustettu Cup&Pint aivan rautatieasemaa vastapäätä. Oikein mukava kuppila sekin, vähän enemmän ilta- ja yöpainotteisempi kuin lähikuppilani Kerttu.

Kertussa käyn noin kerran viikossa syömässä lounasbuffetin (klo 10.30-14.00). Tarjolla on aina keittoa, salaattipöytä, leipä levitteineen, lämmin ruoka ja jälkiruoka + kahvi. Näitä voi yhdistellä melkein miten vain ja hinta vaihtelee 6,50 ja 9 euron välillä. Salaattipöytä on kiitettävän runsas ja usein lautaseni täyttyy hyvinkin salaattipohjaisesti. Lämpimässä ruoassakin on kyllä aina kiitettävästi vaihtoehtoja, joiden joukossa on tähän mennessä aina ollut myös jotain kasvisruokailijallekin sopivaa. Iltaisin täällä on joskus ollut tiskijukkia soittamassa, mutta erityisen suosittu paikka on aina lautapeliharrastajien ja muodollisesti tai epämuodollisesti kokoontuvien ryhmien parissa.

Viikonloppuisin Kertun erikoisuus on suosittu hampurilaisbuffetti. Jos kaipaa lauantaille tai sunnuntaille kunnon mättöeventtiä, Kertun hampparibuffet is the place to go. Tosin saahan tästäkin mässystä periaatteessa viännettyä tervehenkisenkin kombon. Pihvejä on tarjolla niin liha- kuin kasvisversioina, hampurilaistäytteet ovat Kertun salaattipöydän tapaan runsaat ja maittavat (salaattia, tomaattia, sipulia, juustoa, erilaisia pikkelssejä ja kaikkea muuta pientä tilpehööriä). Gluteeniongelmaiset tai muuten vehnäpulliin välinpitämättömästi suhtautuvat voivat siis koostaa, aivan vapaasti, ateriasta sämpylättömänkin "hamppari"-annoksen. Kullekin ruokavalionsa mukaan. Eikös aina? :)

Alakerrassa on myös kahden pesukoneen ja kuivausrummun pienois-itsepesula, jota olen joskus ahkeraankin käyttänyt. Päivisin ja iltaisin on aivan mukava istua Kertussa parikin tuntia lukemassa kirjaa tai lehtiä sillä välin, kun pyykit peseytyvät puhtaaksi.

Kertussa on tunnelmaa...

... ja tyylikästä, rentoa ilmapiiriä.

--

Tänäänkin kävin Kertussa syömässä ja palasin itse asiassa myös illalla, ylläri-ylläri, kirjoittamaan tämän postauksen. Jatkan tässä vielä erään mielenkiintoisen kirjan lukemista ennen kuin suuntaan kotiin ja pään kohti tyynyä.

Rauhalliset kuppilat ovat miellyttäviä paikkoja istua ja lukea,
niin tenttiin kuin vaikkapa huvikseenkin.

Lähiaikoina Loimuavan blogiin tulee vielä posteja mm. intuitiivisesta tiedosta, sen hyväksikäyttämisestä ja oppimisesta. Kokoan ajatuksiani myös kriittisen lukijan lyhyen oppimäärän kokoamista varten.

Myös viimeinen kuva on vihje tulevasta kirja-arviosta/-esittelystä. Jaa, minkätyylinen juttu tarkemmin ottaen? Riippuu siitä mitä mieltä kirjasta päädyn olemaan...

8 salaisuutta - jotka nyt kerron teille

2011-10-29T05:30:00.002+03:00

Hyvä on, tiesitte jo sen, että olen itsekeskeinen peilin edessä keikaroija. Se ei ole uusi juttu eikä tämän postin aihe. Tämän postin aihe juontuu haasteesta, jonka sain sähköpostiini Matkattarelta. Matkantekijä haastaa minut paljastamaan blogissani kahdeksan "asiaa itsestäni".

Ei pitäisi olla vaikea homma, kun tämä blogi muutenkin pyörii niin vahvasti omaa päätä vaivaavien teemojen ympärillä. Veikkaan, että tunnette minut jo kuitenkin aika hyvin! Yritän silti keksiä kahdeksan joukkoon kaikkea yllättävää tai jännittävää.

1. Aloitetaan kuvateeman mukaisesti peileistä ja kameroista. En ole aina viihtynyt kameran edessä saatika tykännyt koreilla peilin edessä, varsinkaan kaiken kansan nähtävillä. Itse asiassa, koko kouluikäni podin vakavia ulkonäkökomplekseja ja jopa välttelin milloin peloissani tai häpeissäni peiliin katsomista milloin tahansa joku muu oli vierelläni. En halunnut nähdä peilin paljastamaa kontrastia minun ja ulkomaailman välillä.

2. Suurin osa nykyisistä lukijoistani todennäköisesti tuntee minut pelkästään tämän blogin pitäjänä, mutta olen kirjoittanut useitakin eri blogeja - useimmat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia - mm. Livejournalissa, Vuodatuksessa ja vasta vuodesta 2010 alkaen myös Bloggerin puolella. Teksti on aina ollut vahvempi puoleni, mutta vuoden 2009 tienoilla aloin lisäämään myös postien kuvallista ilmaisua, mm. muoti- ja lifestyleblogien innoittamana varmasti, mikä saattaa toisinaan näkyä hyvinkin selvästi...

3. Tästä päästäänkin kolmanteen asiaan minusta, joka tulee yllätyksenä tai ei: rakastan vaatteilla koreilua, vaikka tänä päivänä reissulta päälle jääneellä moodilla käytän enää hyvin rajattua määrää vaatekaappini koko arsenaalista. Kolusin joskus hyvinkin ahkerasti kirpputoreja ja niiden vuosien jäljiltä vaatekaappini sisältö koostuu suurimmaksi osaksi kierrätetyistä vaatteista, joissa useimmissa on kuitenkin aina jokin jippo:

Kun valikoi kirpputoriostokset tiukalla seulalla voi vaatekaappiin löytää todellisia helmiä, jotka kestävät niin laatunsa kuin ajattoman tyylinsäkin puolesta vuosikaupalla.

4. Rakastan pitkiä kävelyretkiä ja määrätöntä haahuilua.

5. Tykkään kaupungeista silloin, kun kadut ovat tyhjillään.

6. Minulla on lähellä asuntoani suosikkipuisto, jonne menen usein keinumaan, kun ulkona on pimeää ja tähtitaivas näkyy edessäni kerrostalojen kattojen yllä kirkkaana. Joskus käyn siellä istumassa, vaikka ulkona olisi jopa sumuista ja kosteaa. Se on minun tapani rauhoittua, ja joskus saan sillä tavoin paremmin öisin unta.

7. Kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti tunteita tai ajatuksiani runomuotoon, kuin vahingossa. Itse asiassa uskon, etteivät runot voi muuten syntyäkään.

8. Kenellekään tuskin tulee tässä vaiheessa yllätyksenä se, että minulla on melankolinen ja erittäin sentimentaalinen luonne. Tästä huolimatta - tai juuri sen takia - olen myös aina nähnyt elämässä arjen magian. Olen joskus kuvaillut sisäistä maailmaani sokerikuorrutteiseksi. Sitä se kyllä taitaa edelleenkin olla.

Koska nämä haasteet on yleensä tapana siirtää eteenpäin, yritän miettiä, ketkä olisivat valmiita ottamaan kopin... En lue moniakaan blogeja enää kovin ahkerasti, mutta Little Missin ja Lolan suuntaan voisin kokeilla. Jos Mikko vielä kirjoittelee blogia, ja nämä kahdeksan asiaa sopivat blogisi pirtaan, ota koppi!

Kuvakeskiviikko ja kurkumarokka

2011-10-26T23:42:00.013+03:00

Elämän tarkasteleminen linssin takaa tuo arjen estetiikkaankin uutta ulottuvuutta. (Ja kyllä, aion vielä silittää nuokin ryppyiset satiiniverhot... muuttoprosessi taitaa olla pitkä prosessi.)

Tervepä! Jaan tänään päiväni muutamana kuvaotoksena, kun päivä tuli poikkeuksellisesti kuljettua koko ajan kamera mukana: kävin lounaalla (ei kuvissa), luin tenttiin, kävin valokuvauskurssilla, sävelsin keittiössäni fuusiohernerokan (käykää tsekkaamassa resepti ruokalokista) ja kehitin ruokakuvausstudion olohuoneenpöydälle.

Hernerokasta sen verran, että monestakin kotimaisen keittiön perusreseptistä saa helpolla loihdittua päivitetyt versiot, kun ottaa muualta maailmasta, esim. mausteiden muodossa, pientä lisäpiristystä perusainesosasten rinnalle.

Inkivääri on aina ollut lempimausteitani, mutta tämän syksyn ylivoimaiseksi suosikiksi on noussut kurkuma, joka antaa curry-sekoituksillekin niiden keltaisen värin. Tänään oivalsin myös sen, että potkiva itämainen mausteseos ei ole mitään ilman jeeraa eli juustokuminaa. (Ja jeeran maulla ei ole muuten ainakaan minun makuasteikollani mitään tekemistä tavallisen kuminan kanssa...)

Tarvitseeko minun mainitakaan enää mausteiden käytön terveysvaikutuksista? Voimakkaita mausteita käyttävien kansojen parissa suolistosyöpien (ja ilmeisesti myös muiden syöpien) määrän on todettu olevan alhaisempi muiden kansojen. Voisivatko toisaalta ruokahalua hillitsevät ja ruoansulatusta edistävät mausteet olla myös niin monen Thaimaan kaunottaren kapean uuman salaisuus? Minä ainakin käytän tulisia ja voimakkaanmakuisia ruokia myös vastustuskyvyn ylläpitäjinä ja tehobasillintappajina. Karateisku nurkan takana vaaniville flunssapöpöille!

Tavallinen päivä Loimulassa:

On mahtavaa kokea lukiessaan jatkuvasti ahaa-elämyksiä, jotka pakottavat hahmottamaan ajatuksia paperille. Harmi vain, etteivät nuo ajatukset välttämättä suoraan käsilläolevaa tenttiä edesauta... Hahmottelin ainakin yhden, ehkä kahdenkin blogipostauksen ajatusjuoksun talteen poliittisen historian tenttiin lukiessani.

Myöhemmin järjestelmäkamerakurssilla räpsittiin vain räpsimisen ilosta. Kuvaan pääsivät näemmä vierustoverin urheilukassi ja tennistossut.

Paljasjalkakengät on nykyään mun juttu näin pitkälle syksyynkin.

Kyllä, putket viuhuivat ja sulkimet napsahtelivat, kun kokeiltiin mitä eri aukkoluvuilla ja valotusajoilla sai omalla kameralla aikaan.

Kotona keittelin ja sommittelin kutsuvan hernerokan.

On haastavaa luoda tarpeeksi valoisat olosuhteet kauniille sisäkuville näihin vuodenaikoihin...

Hence, kotikutoinen kuvausstudio.
Ruokakuvaus Suomessa talvella: haaste, jonka olen päättänyt ottaa vastaan?

Ei me oikein tällaisia konsteja tämän päivän kurssilla käyty läpi, mutta valosilmääkin oppii väistämättä, ja vain, kokeilun ja havainnoinnin ja kokeilun ja kokeilun kautta...

... kun hyvin valitusta näkövinkkelistä kiikaroi... (voi nähdä sateenkaaren?)

2011-10-26T00:15:00.000+03:00

En voinut mennä nukkumaan ennen kuin jaoin teidän kanssanne vähän syksyn maagisuutta - kun oikeasta näkökulmasta katselee.

Sukkia parsien (eli veronpalautuksia odotellessa...)

2011-10-25T23:14:00.011+03:00

Taloudellinen depis? Veronpalautukset pelastavat! Vai pelastavatko...?

Sitten kun veronpalautukset tippuvat tilille (hurjat 330 euroa):

aion ruhtinaallisesti lahjoittaa itselleni hiustenleikkauksen; jonkun muun käden kautta kuin omani
lyhennän luottokorttilaskua tavallista reilummanlaisesti
keksin vielä jonkun muun asian, jolla piristäisin taloudellista hissunkissuttelua, jota on nyt viime ajat eletty. Ehkä voisin sijoittaa kirjoihin tai kameran lisävarusteisiin...

Hirveään tuhlailuun ei siis veronpalautusten jälkeenkään ole varaa, ja parempi olisi varmaan käyttää koko summa luottokorttilaskun lyhentämiseen (kiinteät asuinkustannuksetkin menevät yli saamani opintotuen...) - mutta: joskus vaan tuntuu hyvältä hemmotella itseään sellaisella luksuksella kuin kampaajakäynti. Varsinkaan jos ei ole sellaisella lähes vuoteen käynyt ja tukkakin alkaa muistuttaa enemmän hamppua kuin silkkikutreja.

Mitäs tässä muuta? Hihkun ainakin joka kerta riemusta, kun blogiin ilmoittautuu yksikin uusi lukija(!). (!!!). Riekin Jussin blogissa ja siellä esittämieni ajatusten johdattelemana olen pohtinut sitä, mikä on blogien ja omanikin rooli minulle lukijana ja kirjoittajana. Käynen vielä varmaan syventämään omankin blogin kosketusta ns. oikeaan elämään. Rakastan ainakin itse vinkkejä ja inspiraatiopostauksia muiden blogien lukijana. Välillä on hyvä palauttaa itsensä pohtimaan ihan perusjuttuja, ettei ajelehdi aivan turhan kauas asiasta.

Tällä hetkellä yksityisessä elämässä keskityn kovasti pitämään nenää tenttikirjoissa ja elämänpalasia tasapainossa. Tavoitteita pitää olla, muttei kerralla liian isoja. Siksi blogikin päivittyy vain silloin, kun tuntuu olevan jotain muka todella tähdellistä jaettavana.

Huomenna pääsen parituntiselle valokuvauskurssille, ehkä inspiroidun siitä vielä lisää. Kuluneina päivinä olen löytänyt tenttikirjojen ulkopuolelta aikaa parsia vihdoin muuten niin ihanat, mutta pitkän aikaa jo reikäiset polvisukkani. (Ne ovat esiintyneetkin blogissa jo kerran parsimattomina. Ei enää!) Ehkä sain tällä konstilla pidennettyä jo pari vuotta vanhojen sukkien ikää vielä yhden talven yli. Lisäksi pidän tulevaisuudessa varpaankynteni vieläkin visummin lyhyen lyhyinä...

Eettisyys: Kuinka paljon yksittäisen kuluttajan ostopäätökset merkitsevät?

2011-10-22T14:10:00.006+03:00

Nämä sikarit toin hyvillä mielin tuliaisiksi, koska ne olivat maanviljelijän henkilökohtainen lahja. Tupakoisinko silti, kun tiedän minkälaiseen alan tupakan viljeleminen vie ruokakasveilta?

Tiesitkö, että banaaneja on kärrätty ympäri maailman kirjaimellisesti tuhansien ihmisten verellä? Viittaan United Fruit Companyn (nyk. Chiquita) vuonna 1928 toteuttamaan banaanityöläisten joukkomurhaan. (Kuolleiden lukumäärän lähteenä käytän itse Eduardo Galeanon Amerikan historian klassikkoa "Las venas abiertas de América Latina".) Banaanityöläisten olosuhteet eivät nykyäänkään ole hirvittävän kehuttavat (esim. Panama, Kolumbia, Nicaragua).

Entä tiesitkö, että jouduin itse todistamaan arkielämässäni hyvin käytännöllisesti, kuinka yhdessä maailman suurimmista kaakaon- ja kahvintuottajamaista paikalliset saavat itse käyttöönsä pelkän sekundan, joka kaakao- ja kahviteollisuuden viennistä jää yli? Kirjoitin kokemuksestani mm. tässä Fifissä julkaistussa kirjoituksessa.

En tiedä, kuinka paljon paikallisia osaavat tällaiset asiat nyppiä, mutta minusta asetelmassa on jotain vähän nurinkurista: Me ulkomailta ostamme paikallisten tuotteet niin kalliilla, ettei heillä ole enää varaa omiin tuotteisiinsa, koska ketään paikallista rahakasta vallanpitäjää (näissä maissa raha ja valta periytyvät yhdessä poikkeuksetta, ja asetelma on vaikeasti käännettävissä) ei kiinnosta huolehtia viennin säännöstelystä niin, että omalle maalle riittäisi. Kuinka paljon meillä ostajilla oikeastaan olisi asiaan sanomista?

Elintarvikemarkkinat ovat jo satojen vuosien ajan olleet enemmän tai vähemmän maailmanlaajuiset (alkaen mausteista, sokerista ja kahvista), ja globaalistuminen jatkuu mitä kauempaa ja mitä eksoottisempia hedelmiä ulottuvillemme jopa arkipöytäämme kärrätään. Käyttämäni esimerkit eivät kaikki ole ajankohtaisia, mutta niissä näkyy alunperin muutaman kaupparatsun idean leviäminen länteen yleiseksi "tarpeeksi" tai "vaatimukseksi".

Kuinka monta kofeiini-, sokeri-, tai suklaariippuvaista tätäkin tekstiä lukee? (Tätä tekstiäkin itse asiassa taitaa kirjoittaa ainakin jossakin määrin kahta viimeistä luokkaa edustava tyyppi.)

Ennen Kolumbiaan matkustamista en juurikaan kiinnittänyt huomiota, mistä ostamani banaanit ovat kotoisin, mutta paluuni jälkeen olen ainakin pari kertaa jättänyt banaanit kauppaan, kun ainoat tarjolla olevat olivat kotoisin Kolumbiasta. En ajattele protestoivani United Fruit Companyn (Chiquitan) murhaajia vastaan; mutten toisaalta halua tukea minkäänlaista yhteistyötä sellaisen maan kanssa, joka ei huolehdi kansalaistensa oikeuksista, jos näillä ei ole rahaa oikeuksiaan ostaa.

Suomessa ostaessasi reilun kaupan kahvia, ruokosokeria taikka banaaneja et kaiken järjen mukaan tietenkään voi olla varma valintasi tärkeydestä yksittäisen maanviljelijän elämänlaadulle. Voit tietenkin toivoa parasta ja sitä, että valintasi osana joukkovoimatrendiä viestii yrityksille, minkälaista toimintaa niiltä odotat - että olet ehkä jopa valmis jättämään tuotteen hyllyyn, jos sen tuotantoketjusta paljastuu tarpeeksi röyhkeyksiä.

Onko parempi ostaa "reilua" vai jättää tuotteet kokonaan ostamatta? Sitä punnitsen itsekin, mutten ainakaan kanna syyllisyyttä siitä, että jätän jotakin ostamatta.

Arvostettu huonekalupuu tiikki kasvaa pelloilla jopa kaksikymmentä vuotta tuottamatta ruokaa tai rahaa. Tiikkiä onkin varaa viljellä vain rikkailla maanomistajilla, jotka usein ovat ostaneet maansa rahanarvosta hämääntyneiltä maanviljelijöiltä. Kehitystä kauhistellaan mm. kolumbialaisissa viljelijäyhdistyksissä.

Mikäli eivät ole erehtyneet viljelemään maillaan pelkästään ei-syötäviä kasveja, kuten tiikkiä, tupakkaa ja kokaa - mitä näkyy kyllä valitettavasti sitäkin - pienet maanviljelijät elävät maistaan kyllä ilman minun ostamiani banaanejakaan. Ostamatta jätettyjen tuotteiden hinta on ainoastaan välittäjiltä pois.

Eteläisessä maassa ruoan viljelijä elää maansa antimista aina, vaikka kuinka alas ruoan hinta laskisi.

Kuinka paljon pohjoinen kuluttaja voi vaikuttaa markkinoilla kiertäviin tuotteisiin? Kuinka paljon pohjoisena kuluttajana tiedät ostamiesi tuotteiden eettisestä hinnasta?

Kuinka paljon on kyse omasta mukavuudenhalustasi ja kuinka paljon laiskuudestasi ottaa selvää?

Minä myönnän, etten paljonkaan tiedä, mutta minua on alkanut kiinnostaa. Ihmeitä ei tapahdu yön aikana, mutta ehkä jonain päivänä kiinnostaa vielä tarpeeksi. Onko muilla samanlaisia tunteita?

Tutkimusretken voi aloittaa vaikka seuraavalta sivustolta: Eetti.fi

Asiaa kosmetiikasta ja hiustenhoidosta

2011-10-22T00:54:00.008+03:00

Nolottaa jaella eteenpäin amerikkalaisten tuottamaa valistuspropagandaa. Mutta miksei sitä kukaan tee suomeksi paremmin? Euroopassa ja Suomessa ollaan monessa edellä yhdysvaltalaisia (mm. kemikaalisäännöstöissä, muttei siltikään niin paljon, että sillä kannattaisi retostella), mutta viihdyttävyyden ja kiinnostavuuden nuo tuolla "lahden" toisella puolella hoitavat tietyissä asioissa yleisesti ottaen huomattavasti paremmin...

Tähän postiin saa vinkata suomalaisista vastaavista valistusvideoista. Me ei olla kuitenkaan mikään "Euroopan Yhdysvallat", niin kuin joskus 90-luvulla taidettiin sanoa. Vai ollaanko?

Tuli tämä aihe mieleen, kun pitkästä aikaa jouduin oikein ajatuksella punnitsemaan kemikaali- ja kosmetiikkavalintojani. En ole vähään aikaan joutunut tällaisia asioita punnitsemaan, koska en ylipäätään käytä paljon tuotteita.

Yli kahteen vuoteen en ole viitsinyt kiinnostua meikkivoiteista tai puutereista. (Täksi talveksi tosin harkitsen aitoon mineraalimeikkivoiteeseen satsaamista. Se kun suojaa ihoa myös pakkaselta.) Ainoa meikki, jota satunnaisen epäsäännöllisesti käytän on silmämeikki, jonka senkin vaihdoin Dr. Hauschkaan (saksalainen luonnonkosmetiikkamerkki) muutama vuosi sitten. Minulla on kaksi vakituotetta: maskara ja tummanruskea silmänrajauskynä. Lisäksi sudin ahkerasti ripsi- ja kulmaharjalla.

Kahteen vuoteen en ole käyttänyt hiustenhoitoainettakaan, välillä minulla on ollut jopa pelkkiä vesipesuvaiheita hiusteni kanssa. Shampoota ei nimittäin välttämättä tarvitse kun ei kyllästä tukkaansa muotoiluvaahdoilla tai lakoilla. Anteeksi, joudunkin korjaamaan hoitoainepuheitani: kahteen vuoteen en ole hoitoaineita käyttänyt, kunnes viime pesussa.

Sain tuotelahjan kampaajatuttavan kautta (ei liity mitenkään blogiin), ja koska hiukseni alkavat olla siinä pituudessa - siis latvatkin siinä iässä - että ne alkavat pikkuhiljaa kärsiä menneistä käsittelyistä, joita niissä on joskus ollut (kemikaalinen suoristus v. 2009, vaalentavia aineita sisältäneitä värejä, sadat tunnit auringossa, satoja pesuja jne. jne.), päätin antautua kokeilemaan miltä tuntuisi kerrankin sileät hiukset pesun jälkeen. Kyllähän se kieltämättä kivalta vaihtelulta näytti...

pesu hiustenhoitoaineeella
(koska ilmassa oli vähän liikaa vakavuutta, päätin koristella tunnelmaa vähäsen...)

miltä näyttää ilman

Kovia kärsinyt luonnontaipuisa hius alkaa kaipaamaan muutakin kuin pesunjälkeistä kookosöljykäsittelyä.

Puhdasta käytännöllisyyttäni (ja siksikin että minusta on sääli heittää tavaraa menemään) ajattelin ensin käyttää loppuun ilmaiseksi saadun hoitoaineen. Mutta mitäs sen jälkeen, onko ihmisillä vinkkejä?

Lukuhommia & aivojumppaa

2011-10-16T22:28:00.003+03:00

Tehkää perässä! Saatte sen takuulla näyttämään tyylikkäämmältä kuin minä. ;) (Toivon samalla lahjaksi joulupukilta en mitään enempää materiaalista kuin kunnon kuvankäsittelyohjelman, kuten esim. Photoshop Lightroomin...)

Bloggaaja, keittiöfilosofi, keittiöyhteiskuntatieteilijä, utopisti, opiskelija, retkipyöräilijä... käsikirjoittaja, novelisti, haahuilija, maailmanparantaja, ihmisoikeustyöntekijä, rakastaja; englanninkääntäjä, tulkki, oikolukija... poliittisen historian opiskelija.

Maailma on näyttämö, ja kaikki miehet ja naiset pelkkiä näyttelijöitä, kirjoitti joskus Shakespeare. Ja tutkiva historia osoittaa mestarin sanat hyvinkin tosiksi: kullakin on monenmonituisia rooleja. Meistä voi riippua kaikki tai ei mitään.

Elämän kauneus on siinä, että kukin voi tulkita sen haluamallaan tavalla; ryhdy oman elämäsi käsikirjoittajaksi. Keksin päässäni aikani kuluksi sloganeita, vaikka kuluu se tässä muutenkin, esimerkiksi tiistaiseen tenttiin lukiessa... ja tulevaisuutta visioidessa.

Tärkeää on pitää virikkeet monipuolisina ja keskittyä siihen, mikä on oman itsensä mielestä tärkeää - ja luoda ympärilleen otollinen kasvualusta.

Tuuletan vähän päätä parituntisilla kävelyillä satamaan ja takaisin. Ajattelu ja keskittyminenkin elvyttyvät, kun pitää vähän jumppataukoja, käy aamuisin juoksemassa. Tarjoaa aivoille happea ja ravinteita. En voi todistaa lukemani perusteella inversioiden (päällä seisomisen) hyötyä aivotoiminnalle, mutta himskatin hauskaa se ainakin on.

Tulin tänne blogiinkin vain vähän tuulettelemaan ajatuksenpätkiä ja fiiliksiä jakamaan.

Säkenöivää viikonalkua kaikille! ♥

P.S. Huomasin, että postiin Kolme siistiä mimmiä, oli päässyt livahtamaan kirjoitusvirhe Boscon pääasiallisen kotisivun osoitteeseen. Osoite on nyt korjattu itse postiin. Manuelan sivuille pääsee kyllä myös tästä.

Lisäksi, koska en omista kalenteria, olin onnistunut tunaroimaan Vko 42:n otsikoinnissa. Eikö sen olisi kuulunut olla "vko 40"? Ettepä tekään kyllä sen kriittisempiä lukijoita ole, että kehtaisitte minulle virheestä vinkata(...). Tosin onhan se ihan hauskaa varmaan kaikille, kun blogia kirjoittaa tämmäne hiukka disorientoitunut sählä. :) Lentosuukkoja!

Määritä mässy uudelleen

2011-10-16T09:43:00.008+03:00

Karkki, sipsi, Ingmanin kasvirasvajäätelö, pakaste- tai noutopizza, rullakebu? Mitä mässy sinulle tarkoittaa?

Minulle mässy tarkoittaa nopeasti tarjolla olevaa ruokaa silloin, kun haluan hemmotella itseni piloille, tai yksinkertaisesti helposti mässytettävää ruokaa, jota ehkä menee kerralla enemmän kuin oikeasti olisi tarve... Mitä paheellisen mässäyshetken jälkeen seuraa? Pahaa oloa, turvotusta? Tai vähintään huonoa omatuntoa, koska tuli illan aikana syötyä oman energiankulutuksen ylittävä määrä täysin ravinneköyhää höttöä?

Tarvitseeko homman mennä niin? Eikö sellaisesta mässystä tule jo syödessä vähän kurja olo, kun ei voi kunnioittaa ravintoa, jota kehollensa antaa. Hyviä uutisia: ei homman niin edes tarvitse mennä!

Määritä mässysi uudelleen. Niin olen minäkin tehnyt.

Mielihalujaan voi seurata myös hyvää tekevään suuntaan. Hedelmät, vihreät, ja täysrasvaiset viilit suojaravinteineen kaikkineen kuus, sokerikarkit nolla.

Mässyssä on minulle myös sellainen ominaisuus, että on vain kiva kävellä kauppaan ja napata mukaan jotain herkkua ja hyvää. Ei tarvitse itse laittaa ruokaa, sen enempää kuin lautaselle. Se on syy lähteä pienelle happihyppelylle ennen leffan katsomista tai kirjanluvun lomassa.

Mässy on siis: hyvää, tyydyttää äkilliset mieliteot ja tarjoaa syyn poistua hetkeksi talosta.

Kuka sanoo, että mässystä pitäisi tulla huono olo tai huono omatunto (eli paha mieli)? Toivottavasti et ole niin itsellesi uskotellut.

Seuraavilla periaatteilla koostetun mätön jälkeen ei tarvitse potea huonoa oloa tai omatuntoa.

Kun tekee mieli makeaa: osta makeaa, sitä on tarjolla luonnollisimmissakin muodoissa. Muista marjat, hedelmät, makeat pähkinätahnat, hunaja, rusinat ja kuivatut hedelmät. Kaakaota tai raakasuklaata, kun suklaatia tekee mieli. ;)

Kun tekee mieli suolaista: osta suolaista, sitäkin on tarjolla teollisten prosessien ulkopuolelta. Esimerkiksi pähkinät ja hyvin maustetut ruoat; pidä kaapissa aina hyvää pestopurkkia, soijakastiketta, maukkaita öljyjä ja monipuolisia mausteita. Näillä vääntää nopeasti vaikka yhdestä kypsästä avokadosta maukkaan dippitahnan.

Jos tekee mieli täyteläistä: hae makua luonnollisimmista, vähemmän käsitellyistä lähteistä. Turkkilainen jogurtti on hyvää, ja toimii ainakin minulle toisinaan jätskinkorvikkeena. Siitä tulee parempi fiilis eikä sivuvaikutuksena ole turruttavaa sokeripöhnää.

Kokeile turkkilaista jogurttia, pähkinöitä ja hunajaa. Aika samettinen yhdistelmä. Yllättyisit miten hyvin tumma kaakaojauhe (ei mitään o'boy-tyylistä) toimii kombon kruunaajana.

Muista myös:

Kalvava omatunto pilaa minkä tahansa ruoan. Unohda omatunnon poteminen joka tapauksessa.

Kuuntele Teemun pohdintoja aiheesta, poika on asian jäljillä. Tervetullutta ja tuoretta näkökulmaa mielen ja ruoan suhteesta, jota on alettu pohtimaan enemmän sitäkin.

Kolme siistiä mimmiä: Kim, Signe & Manuela

2011-10-12T17:00:00.003+03:00

Kimberly Snyder - maailman kolmesti kiertänyt ravintoneuvoja ja joogaohjaaja

Signe Siemsen - ruotsalainen lifestyle-bloggaaja

Manuela Bosco - näyttelijäksi muuntautunut olympiaurheilija

Joskus bloggausideat ovat suoraa seurausta toisten ihmisten heitoista. Kiitän Jussia FB:n puolella heitetystä kysymyksestä! En tiedä mihin tarkoitukseen sitä itse käytit, mutta tuon enemmän kuin mielelläni myös blogini puolella esiin ne kolme julkisen maailman naishenkilöä, jotka minua henkilökohtaisesti eniten inspiroivat. Saatatte yllättyä - tai päinvastoin. :)

Seuraavassa lyhyt esittely kustakin ja siitä, kuinka he ovat minua inspiroineet. Esittelyjärjestys on täysin mielivaltainen.

1. Kimberly Snyder pitää terveys- ja kauneusaiheista blogia ja on julkaissut samasta aiheesta hiljattain The Beauty Detox Solution -nimisen kirjankin. Lakia aikoinaan opiskellut nuori nainen kiersi maailman ympäri kolmeen kertaan ja löysi samalla intohimonsa, joka on luonnonmukainen, kokonaisvaltaiseen terveyteen perustuva kauneudenhoito. Snyderille terveys ja kauneus ovat sama asia, jota voidaan pitkälle hoitaa oikeanlaisen ruokavalion avulla. Toisaalta minua ei yhtään hämmästytä Snyderin toinen "urahaara" joogaohjaajana. Joogaan sisältyy vahva käsitys mielen ja ruumiin yhteydestä.

Kuuntelen mielellään ihmisiä, jotka näyttävät siltä, mitä saarnaavat, ja tyrmäävän kauniista Snyderistä sain aikoinaan loistavan esikuvan. Hänestä huokuu toisiaan täydentävät ulkoinen ja sisäinen kauneus, jota soisin nähdä aina enenevissä määrin myös itsessäni.

2. Signe Siemsen on ollut muutamia vuosia ruotsalaisten muoti- ja elämäntapabloggaajien kartalla. Olen seurannut hänen osoitteesta toiseen vaihtuvia blogejaan ihmeellisen koukuttuneena todennäköisesti jo hyvinkin neljän vuoden ajan. Signe ei ole ainoastaan hämmentävällä tavalla kaunis, mutta hänen ympärillään leijuu salaperäinen verho surumielisyyttä ja herkkyyttä, mitä ei tavallisissa muotiblogeissa yleensä esiinny. Hän on blogissaan myös avoimesti puhunut vaikeista masennuskausistaan, joista huolimatta elämä ja bloggaus jatkuvat milloin säännöllisemmin milloin epäsäännöllisemminkin.

Viime aikoina hän on alkanut enenevissä määrin käsittelemään postauksissaan myös luonnonmukaista kauneudenhoitoa ja itsetehtyjä kauneudenhoitotuotteita (kuten pellavansiemenistä keitettyä hiusgeeliä tai avokadoöljyä lämpösuojana hiuksia suoristaessa). Resepteistä ja ruokakuvista päätellen Signe on myös erinomainen kokki!

3. Manuela Bosco on entinen huipputason pika-aituri, joka jätti kilpakentät uransa huipulla lähteäkseen seuraamaan lapsuuden unelmaansa. Vuonna 2006 Manuela muutti Suomesta Roomaan opiskelemaan näyttelijäksi. Nyt hän on täällä taas ja aloittaa vielä alanvaltauksensa. (Sanokaa minun sanoneen.)

Manuelassa ihailen hänen rohkeuttaan seurata kutsumustaan taiteen ja kirjoittamisen parissa, ja ilmiselvää aloitekykyä kaikkien kykyjensä hyödyntämiseksi. Kuten ainakin Kimberly Snyder, myös Manuela on kiinnostunut kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, ja toisaalta uskon tällä naisella olevan sydämessään niin suurta viisautta, että se kantaa hänet elämässä vielä piiitkälle ja pitkälle.

Tämän talvikauden aikana Manuelan voi nähdä esittämässä Helenaa Mikkelin kaupunginteatterin näytelmässä "Vaimoni on toista maata".

Minusta jokaisella on hyvä olla tervehenkisiä esikuvia, jotka kannustavat omalla polulla eteenpäin. Ketkä ovat teidän esikuvianne?

Potki masennusta munille

2011-10-12T15:14:00.008+03:00

Pahoittelut otsikoinnissa esiintyvästä alatyylisestä ja seksistisestä kielenkäytöstä. Ihan yhtä hyvin voidaan kuvitella munille potkinnan vertauskuvaksi feminiininenkin objekti (mitä itse kuvittelit?) - naisilla nimenomaanhan on muna(solu)t). Ja ne taas liittyvät suoraan (tai välillisesti) hormonaalisiin asioihin, jotka haluan tällä kertaa nostaa esille. Hyvä aasinsilta. Tosin munille potkiminen on edelleen kyllä erittäin ala-arvoinen teko...

En ole varma, minkälaisen mielikuvan tämä nettiloki kirjoittajastaan välittää: pirteä, reipas, positiivinen ja eteenpäin menevä, kirkasotsainen tyttö? Olen kyllä ottanut täällä ennenkin esiin, että sellainen en silti aina ole... eteenpäin menevä, reipas ja niin edelleen. Otetaan aihe uudestaan esille nyt, kun kaamos uhkaa useammankin ihmisen mielialaa. Myönnän: minun täytyy välillä pysähtyä, ja jos en itse pysähdy, jollain on tapana minut väkisin pysähdyttää.

Puhun masennuksesta tai sen lievemmistä alakuloisuuden asteista. Joskus puhuisin näistä kausista pelkkänä mietteliäisyytenä, jolloin tarvitsen "aikaa itselleni", minulle tällainen mietteliäisyys on tietyssä mielessä hyvinkin miellyttävä tila. Entisaikoina tällaiseen mielentilaan taidettiin viitata melankoliana. Tiesittekö, että tiettynä aikana 'melankolia' oli jopa virallinen lääketieteellinen diagnoosi?

Joillekin ihmisille masennus on tila, josta ei mielellään puhuta, koska se viestittäisi ulkomaailmalle haavoittuvaisuutta, herkkyyttä tai jopa heikkoutta. (Ajatuksiani heikkoudesta ja herkkyydestä voi lukea mm. seuraavasta vanhasta postista: Ihana hulluus, voimauttava heikkous.) Minusta herkkyys ja kyky kohdata avoimesti myös negatiiviseksi koetut tunteensa on pääasiassa voimavara.

Minusta masennus voi jopa johtaa ihmisen kohti entistä parempaa ja onnellisempaa elämää - kun vain kuuntelee itseään ja mitä oireileva tunne-elämä haluaa kokijalleen kertoa.

Jossain kuitenkin menee raja, jonka ylittämisessä kannattaa olla tarkkana. Tästä rajasta haluan puhua: lieväkin alakuloisuus voi johtaa erittäin pahaan kierteeseen, ellei sitä katkaise ajoissa. Kierre on erittäin paljon fyysinen kuin se on henkinenkin.

Fyysisellä tasolla kyse on hormoneista ja välittäjäaineista ja aivokemian muutoksista, jotka vaikeuttavat elämäntapojen muutosta kohti terveempää (ja mielenterveempää) tilaa mitä syvemmälle suohon ihminen uppoaa.

Kaikki tietävät, että liikunta on hetkellisesti ja erityisesti pitkällä aikavälillä loistava tuki masennuksen hoidossa. Masennukseen tarpeeksi syvälle uppoutuneelle pelkkä sängystä ylös nouseminen voi kuitenkin tuntua ylivoimaiselta ponnistukselta. Siihen on helppo muiden sanoa, että tartu itseäsi niskasta kiinni, kun päivä päivältä masentuneelle käy vaikeammaksi pistää nenänsä ulos ihmisten ilmoille. Se vaatii oikeasti voimakasta tahtoa. Ulos lähteminen on kynnys, jonka taustalla saattaa olla häpeä ja syyllisyys, jotka vain pahenevat mitä huonompaan kuntoon neljän seinän sisällä, television ääressä nyhjöttävä surkimus itsensä ajaa. Jos kyseessä on lohtu- tai "mielihyväsyöjä", fyysinen rappio voi olla hyvinkin konkreettista ja liikkeelle pääsy todellinen mielen ja voimain ponnistus.

Oma kokemukseni on, että mikään yksittäinen asia ei masennusta paranna. Kyse on kaikilla saroilla pienistä, toisiaan tukevista askelista. Kaikkia masennukseen johtavia syitä on korjattava samanaikaisesti, tai pienissä erissä vuorotellen. Elämään on löydyttävä uusi ilo ja aitoja nautintoja, ajatukset on saatava takaisin positiivisille urille, aivokemiat kohdilleen ja ruumiskin sellaiseksi, että se voi tarjota nautintoja kantajalleen. Pitkä laiskuus-/mässyputki tuskin tekee hyvää aivokemialle, ruumiinkunnolle kuin itsekunnioituksellekaan. Katkaise kierre ennen kuin se menee liian pitkälle.

Jokainen päivä on uusi alku, joka päivä voit tehdä oikeat valinnat.

Ruokavalion merkitystä voisin käsitellä vaikka kuinka pitkillä turinoilla, ja jouduin myös tämän syksyn uhkaavalta näyttäneen kierteenalun katkaisemiseksi jälleen kertaamaan ravitsemuksen hienosäätöön liittyviä asioita, varmistaakseni, että teen sittenkin kaiken "oikein". Törmäsin mielenkiintoisiin uusiinkin tietoihin mm. gluteeniherkkyyden vaikutuksesta kilpirauhasen toimintaan.

Yritän silti kasata tähän kirjoituksen loppuun vain lyhyesti muutamia asioita, joihin kiinnittää huomiota masennuskierrettä vältellessä.

Ensinnäkin perusravitsemuksen (vitamiinien, hiven- ja kivennäisaineiden saanti jne.) tulisi aina olla hoidossa. Vaikka kuinka olisi vaikeaa raahata itsensä keittiöön laittamaan itselleen kunnon ruokaa, pidä huoli, että kaapeissa on aina jotain, jolla on myös aitoa ravintoarvoa.

Pakastemarjoja sisältävän viherpirtelön pyöräyttäminen valmisvoileivän kyytipojaksi ei vie aikaa kuin pari minuuttia - tiskit voi jättää vaikka seuraavaan aamuun. Päivän C-vitamiini- ja antioksidanttivajetta on näin korjattu jo hitusen. (Sinkki ja C-vitamiini tehostavat muuten yhdessä jaksamista oikean enegiaboosterin verran.)

Muista myös D-vitamiini ja kalaöljyt.

Jos jokin mättää, korjaa ensin omaa asennetta ja elämäntapoja. Ehkä se vielä siitä.

Lähde lenkille. Kävele tai juokse, mutta hengitä raikasta ulkoilmaa ja tunne luonnonvoimat ihollasi.

Varo sokeria, se väsyttää ja johtaa vain lisääntyneeseen sokerinhimoon. Sokeriksi lasken kaikki nopeat hiilihydraatit, jotka ainakin itselläni nousevat, jopa aika tuntuvastikin ns. päähän.

Pari eksoottisempaa juttua:

- Yrtit olisivat varmasti pop, kuten mäkikuisma, josta olen kuullut paljon, mutta jota en ole vielä itse koskaan kokeillut...

- Tutkailin myös kilpirauhastoiminnan vaikutuksia. Lisään taas varuiksi oikein tietoisesti reippaammalla kädellä kookosöljyn käyttöä ja otan takaisin käyttöön raakakaakaon. (Tämän olin hetkeksi tietoisesti "unohtanut". En ole jaksanut kaikkien muiden tahojen raakakaakaohehkutusta. :P Ikävää käänteispsykologiaa).

Kookosöljy stimuloi kilpirauhastoimintaa, ja tavallisen kaakaon kun korvaa raakakaakaolla, saa kaakaosta myös ne piristävät terveysvaikutukset loistavan maun päälle - ja välttää pahat verensokeripiikit, jotka tavallisesta kaupan suklaasta aiheutuvat. Parhaalla tavalla nämä kaksi tietenkin saa yhdistettyä kookosöljyä sisältävässä raakasuklaassa. :) Paras suklaakoostumus kuitenkin tulee, kun joukossa on myös jonkin verran kaakaovoita.

(Mainitaan kuitenkin vielä, että raakakaakaon terveellisyydelle on toki esitetty myös vastaväitteitä. Se kun on todella, erittäin vahvaa tavaraa. Loistava lääke - väärinkäytön mahdollisuus.)

--

Muutamia lisävinkkejä:

Kun maailma tuntuu liian raskaalta kantaa, unohda maailma; etene tasan yksi asia kerrallaan. Tämä yksi asia voi olla pelkkä sängystä nouseminen. Älä vaadi itseltäsi sen suurempia askeleita kuin pystyt ottamaan.

Liikunnan aloittaminen voi kannattaa pidemmällä tähtäimellä sen verran, että se riittää päivän tärkeimmäksi agendaksi. Vaikutukset tulevat aikanaan. Itselläni ne ovat lähes välittömät.

Älä syyllistä itseäsi liikaa, jos on jo muutenkin paha olo. Jaksamattomuudesta ei kannata enää itsessään ottaa lisää stressiä. Teet sen verran kuin pystyt, ja se riittää.

Hyvä sivusto: Masennuksen omatoiminen hoito - masennuksesta selviäminen ilman lääkintää

back to the start: muistot (ja tulevaisuus) laatikossa

2011-10-09T23:53:00.018+03:00

"Minun lapsuudessani kuvattiin vielä filmirullalle ja maksettiin markan pennosilla..." Tiedättekö muuten mikä purkkikamera näkyy yllä olevassa kuvassa?

--

Vierailulla vanhempien luona löytyi lapsuudesta tyhjentämätön lipasto. Merkit olivat jo silloin olemassa: aivan selvä kirjailijanalku (ja puutarhurin- ;)).

Tässä on aikamoista ironiaa... tämän päivän Elina nauroi kyllä aika makeasti. :)

Tyyli ei ole tainnut muuttua 16 vuodessa mihinkään... yhtä suuruudenhulluutta. Ensimmäinen päiväkirja aloitettu 2.6.1995 ja nimetty "Kertomuksia elämästä".
Luette osaa 1. Monennessakohan osassa tänä päivänä mennään? :)

'Elämänkertomusten' toinen merkintä: "Minulla niin kuin muillakin on haave." Aika suuri olettamus kahdeksanvuotiaalta - mutta hyvä olettamus siltikin. Jossain vaiheessa vanhempi Elina hukkasi sen; onneksi vain löytääkseen sen (ne) uudestaan.

Sekin on hyvä, että silloisille ala-asteikäisille luettiin jo toisella luokalla kirjallisuuden klassikoita. Muistaako kukaan Pikku Prinssin tähden? (Minä en voi unohtaa. :)) Minusta on ihanaa se, mihin lapsi kiinnittää huomiota: "Joka kerta kun hän siirsi tuoliaan hän näki auringonnousun."

Eikö niin voisi olla kaikkien elämässä?

I ♥ my hairstyle

2011-10-09T21:31:00.008+03:00

Tulivatko edellisen postin kynityt päänsivut monelle yllätyksenä?

Harvemmin ihmiset ovat sen runsaana lainehtivalta tukaltani tainneet huomata, mutta olen toki kantanut uljasta sivukaljua/-siiliä jo viime vuoden lopusta saakka. Ja sillä välin kasvattanut muuta tukkaa toisaalta niin himskatinmoisiin mittoihin. :)

Täytyy myöntää, että olen hyvin kiitollinen hyvin kasvavasta tukastani.

Viime maanantaina tuli kuitenkin taas aika vetää sivusta kaikki pois. On aika freesi olo käppäillä noita katuja ja tuntea tuuli suoraan päänahkaa vasten:

Villapaita Tiger Jeans, ystävältä saatu. Toppi, kirpputoritavaraa. Farkkushortsit, lahkeista pätkäistyt Crockerit, UFF-löytö. Polvisukat, kaksinkertaiset reiät varpaissa (by M.E.). I ♥ my (hair)style.

Päivän motto: "Kiva tyyli, parempi mieli."

Vko 42... ahdistunut pallopää kääntyy sisäänpäin

2011-10-09T17:11:00.021+03:00

Kuluneella viikolla keskityin möllöttämään itsekseni ja seuraamaan kaikkia mahdollisia mielihalujani.

Toteutin kyllä viikon aikana yhden erittäin mielenkiintoisen puhelinhaastattelun erään Aalto-yliopiston professorin kanssa, ja yhtenä iltana kutsuin onnistuneesti pari ystävää viettämään rentouttavaa yhdessä olemista kynttilänvalojen ja pörrömattojen lomaan.

Lisäksi hankkiuduin eroon 78 ylimääräisestä cd:stä ja kaipasin tietokoneeseeni kunnon äänentoistovehkeitä (ensi viikolla lienee olla paikallaan suunnata taas Clas Ohlsonille... kajarit löytyy, muttei sopivia piuhoja; piuhat ja liittimet ovat aina ongelma), saksin tukkaani ja palloilin muuten vain vähän hermostuneena. Taiteilijavehkeet kotiutin vanhempien luota viime viikonloppureissun yhteydessä.

Sunnuntai: ajatuksia + kävely Aurajoen varrella

2011-10-09T11:52:00.006+03:00

Ihmisillä on kumma tarve yrittää hallita sitä, mitä muut heistä ajattelevat; mitä saisivat tuntea, kuinka saisivat heidät nähdä.

"Sinä et saisi nähdä minua heikkona (lihavana, rumana, tunteellisena olentona), koska silloin olemassaoloni asettuu vaaraan." Missä määrin enää asumme petojen maailmassa? Kanojen ehkä.

(Haluatko seurustella kanojen kanssa, kun olisi tarjolla varmasti paljon parempaa?)

Mokkulani toimii päivisin äärimmäisen hitaasti enkä ole jaksanut tapella sen kanssa. Nyt lähden sunnuntaikävelylle Aurajoen rantaan. Saatan ottaa kameran mukaan. Ehkä päivitän vielä kuvilla kuluneelta viikolta. ♥

Tällä kertaa pelkästään kuvia tältä iltapäivältä. Turun keskusta on kauneimmillaan juuri sunnuntaipäivisin, kun aurinko on ulkona ja ihmiset paenneet kaduilta. Tänään loppui harmittavasti akku kesken kävelyn, joten kauneimmat kuvat jäivät tietenkin taas ottamatta. ;)

Tämän kuun lopussa odottaakin jännä kurssi, kun opin ottamaan haltuun uuden Nikonini kaikki hienosäädöt. Tällä hetkellä mennään nimittäin vielä vähän hakuammunnalla. Sääli niin hyvän kaluston kanssa...

Spontaani puistojumppa

2011-09-30T19:21:00.019+03:00

Se on syksy, tytöt ja pojat!
Paras aika ottaa kuvia ja käydä päättömillä kävelyretkillä.

Jos ollaan rehellisiä, en ole viime aikoina ollut kovin urheilullinen. Minussa on paljon kotihiirtä ja kirjoitus-/lukukammariin käpertyjää. Kuljen päivittäin kyllä pitkiäkin lenkkejä kirjastojen, yliopiston ja kodin väliä. Aika kuluu siihen eikä enää muina aikoina huvita erikseen lähteä vaikka juoksemaan tai salille.

Mutta liikkuminen on kyllä kivaa, kun sitä tekee hauskasti. Metsässä, hauskassa seurassa, vaistojensa ja mielihalujensa mukaan. "Mun tekee mieli kiivetä tolle penkille, tai kokeilla käsilläseisontaa." I say: go for it! Siskoni on onneksi yleensä samaa mieltä. :)

Lenkkeilytin siskon tänään lähikaupalle.

Ja otin hänestä muutamia kuvia.

Lähes viikko alle neljätuntisia unia takana, kyllä näkyy. Mutta siskolle (ts. kameralle) jaksaa aina hymyillä!

Puistossa oli pakko päästä vähän jumppaamaan. Vuorossa inversiot.

Kärrynpyörät.

Hoops.

Iltapäivä tommosten apinoiden kanssa
= ♥.

Miksiköhän sitä yleensä kokee tarvitsevansa oikeutuksen hauskanpitoon muilta? Miksi niin harvassa seurassa kokee olevansa vapaa pelleilemään vaikka mitä? (Mummot kattoo aina pahalla.)

Kunnes saan nuo Yksterveyden kimppatreenit Turkuun, täytyy yrittää pitää mieli muuten avoinna. Vaikka on tuo kaupunkiympäristö vähän ainakin omaa inspiraatiotani lannistava...

Kuinka paljon meitä yleensä löytyy urbaaneja kaupunkivoimistelijoita Turusta?

Nightoutin jälkilämmöissä

2011-09-26T10:07:00.027+03:00

50-luku oli vinossa (Twisted 50's).

Kylläpä viikonloppu vaan taas oli upeita asioita täynnä. Tällaiseksi se elämä muuttuu, kun avaa mielensä ovet kivoille ja ennakkoluulottomille ideoille.

Lauantaina tuotiin esille eettistä designiä Suomesta ja ulkomailta. Nightout oli lopulta loppuunmyyty ja ovelta voitiin myydä ainoastaan eioota. Loistavaa työtä Iro ja Jutta, upeat projektinpäämme! Kiitos, että sain olla mukana - tunteen jakavat varmasti kaikki muutkin mukana olleet. Niin paljon halauksia jäi lämmittämään mieltä koko viikonlopunkin yli. :)

Sunnuntaina oli taas monituntisen brunssinotkuilun paikka ja kaupan päälle vielä laadukasta islantilaisohjattua elokuvaa. Voiko elämä täydellisemmäksi mennäkään? En todellakaan valita.

Tässä joitakin kuvia lauantailta minun ja siskoni kameroilla. Kiitos sinullekin syssy!

Kuvausjonossa ennen näytöstä.

Kenraaliharjoitus.

Viimeiset sanat ennen tositoimiin ryhtymistä.

This is it. ("Fuck me, I'm oily", Olav Design by Jussi Salminen.)
Jätesäkeistä inspiraationsa saanut future-mallisto.

Vintagen henkitytöt.

Fiftarimeininkiä, osa 1.

Fiftarimeininkiä, osa 2.

80's-90's rokkasi.

Irokoo Nightout oli lopulta loistava succée. ♥

--

Behind the scenes:

Meikki kuntoon.

Odottelua.

Miun puku ensimmäisessä näytöksessä.

Yleistä säätöä.

--

Yleisön ruokahuollosta vastasi paikallinen Ruohonjuuri:

Luomua ja lähiruokaa, osa 1.

Luomua ja lähiruokaa, osa 2.

Ja peremmälle... Myöhästyitkö näytöksestä?