Kotiuduin aiemmin päivällä kevään/kesän ensimmäiseltä pyörämatkalta, ja nyt on
kaksi asiaa päällimmäisenä mielessä: luonnonvoimat ja muinaisten kansojen niihin liittämät jumaluudet sekä
maisemanmuodot, joihin ei tule kiinnitettyä samalla tavalla huomiota ennen kuin on pyöräillyt kumpuilevassa maastossa hurjia luonnonvoimia vastaan.
Luen paraikaa Homeroksen
Odysseiaa ja olen varma, että koen sen nyt paljon vahvemmin viime kesän pyöräretkien ja Kolumbian-kokemusten jälkeen kuin jos olisin lukenut
Odysseian ennen retkiä.
En vertaa nyt omia koettelemuksiani kenenkään Odysseuksen koettelemusten kaltaisiksi, mutta ymmärrän ehkä itse muinaisten kansojen kokemaa kunnioitusta luontoa kohtaan huomattavan paljon paremmin, kun olen joutunut myös itse fyysisesti
todellisten luonnonvoimien kanssa kasvokkain.
--
Mont Peñonin huipulla (Alicanten maakunnassa).
Miksi Kolumbia tai viime kesä olisivat olleet jonkinlaisia käännekohtia? No, koska olisin ennen viime vuotta koskaan aiemmin kulkenut kilometrien, ellei kymmenienkin (kukaan ei osannut sanoa ja paikalliset oppaamme kuvailivat niitä aina etukäteen "hyvin lyhyiksi välimatkoiksi"), patikkataipaleen kymmenkiloinen rinkka selässäni ylös ja alas Andien jyrkkiä vuoristomaisemia, useana päivänä peräkkäin vielä? Koska minut olisi viimeksi haastettu sellaiselle vaellukselle? Vastaus: ei koskaan. Malesian Sabahissa sijaitsevalle
Kota Kinabalu -vuorelle olen kerran kiivennyt perheemme matkoilla, mutta silloin ainoastaan äitini ja siskoni jaksoivat herätä aikaisin ja kiivetä lopun matkaa vuoren huipulle katsomaan upeaa auringonnousua. (Itse asiassa aivan vuoren huipulle jaksoi vain äitini, sillä silloin vasta kymmenvuotias siskoni sai huippua lähestyessä pysähtymään pakottaneita hengitysvaikeuksia.) Päiväretkiä toki olen tehnyt muuallakin, esimerkiksi Alicanten ympäristössä, mutta en koskaan mitään niin vaativaa kuin Etelä-Amerikassa.
Itse asiassa vasta nuorella aikuisiällä aloin ymmärtää matkailun viehätystä, joka monelle on totinen tosi. Lomamatkailu oli minulle lapsena itikoita, tukahduttavaa hellettä, hotellista toiseen tai sukulaiselta toiselle hyppelyä sekä pitkiä, lähes loputtomia taksimatkoja. (Etelän maissa taksilla matkustaminen on halpaa ja yhdessä matkustavan perheen näkökulmasta peittoaa julkiset kulkuvälineet mukavuudessa ylivoimaisesti.) Niistä taksimatkoista kyllä taisin poikkeuksetta aina nauttia eniten. Pienenä riemastuttaneet hotellien uima-altaat, rannat, sukulaistätien ja -setien nurkat on ajassa kuitenkin pian nähty, ja käyvät toistuessa hyvin tylsäksi.
--
Omille matkoille irrottautuminen muuttaa tietenkin matkakokemuksia merkittävästi, kun saa itse päättää mitä haluaa nähdä ja kokea. Kaupunkeja, museoita, ihmisvilinää vai erämaata, vuoristoa, luontoa ja rauhaa. Matkoillani olen huomannut nauttivani yksityisistä hetkistä; erityisesti liikkeessä on aina jotenkin kuin omassa aikajatkumossaan, kun ihmiset ja maisemat ympärillä muuttuvat, vain itse (ja mahdolliset matkakumppanit) pysyy samana
– muuttuessaankin oma todellisuus kulkee suhteellisesti aina muuttuvia maisemia hiukan jäljessä.
Kun fyysisen kokemuksen mukanaan tuovat matkamuodot tulivat kuvioihin mukaan, aloin ehkä tuntea, että nyt ollaan aidon äärellä, kun haistaa, maistaa ja tuntee matkanteon kaikilla aisteillaan.
Siinä on huomattavan erilainen tuntu kävellä syvälle alkuperäisasukkaiden luonnonsuojelualueelle, paikkaan jonne eivät vie edes autot tai traktorit, siihen, että lentää lentokentältä toiselle ja pysyy kymmenen kilometrin säteellä kaupungin keskustasta. Totta kai nämä ovat makuasioita, mutta maaseutu- ja luontoretket osoittautuivat minulle Etelä-Amerikan huikeimmaksi anniksi.
Andien patikkaretkien jälkeen oli helppo lähteä hiukan soitellenkin sotaan vähän parempaa kuntoa vaativille pyöräretkille. (Toisaalta kesäretkellä kävi juuri niin kuin ennakoinkin, että kunto koheni matkan edetessä ja kävi vain helpommaksi mitä pidemmälle päästiin.)
Lyhyesti sekä Etelä-Amerikan luonto- ja maaseuturetket että Suomen luonnon monimuotoisuuden kohtaaminen ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen. En itse ollut huonoimmassa mahdollisessa kunnossa retkiä ja patikoita Amerikassa tehdessäni, mutta sain kyllä maistaa sitä arkielämän rankkuutta, jolle tietyt kansat, kuitenkin vähenevämmässä määrin, vielä tänä päivänä altistuvat, ja huomata miten paljon teräksisemmässä kunnossa he luonnostaan ovat. Väsymättömiä verrattuna veteliin kaupunkivierailijoihinsa.
--
Joukossamme ei paljon Odysseuksia tai muita jumalankaltaisia näinä päivinä liiku. Uskon sen johtuvan siitä, ettemme enää altistu lainkaan ilkeille koettelemuksille
– ellemme sitä itse halua. (Ja kuinka moni todella haluaa?) Homeroksen eepoksessa voivotellaan jumalten tahtoa, kun tanner tärisee tai myrsky raivoaa merellä kolmatta päivää, mutta kiitellään myös vastaavasti näiden suopeutta, kun tuuli onkin myötäinen ja aurinko suo lämmittäviä säteitään.
Ihminen tekee parhaansa pysyäkseen elossa, pannakseen jumalille kampoihin ja päästäkseen matkallaan eteenpäin, mutta taipuu lopulta kaikkivoipien jumalten ja luonnonvoimien edessä. Toisaalta juuri heidän avullaan hän on myös voitokas, ja koettelemusten voimistamana hänestäkin voi kasvaa jumalankaltainen.
Huomasin tässä kai vain samastuvani herkemmin jumalia maanitteleviin muinaisiin kansoihin maaniteltuani tässä itse tuulta ja milloin ohiajavia rekkoja (jotka tietenkään eivät kuule mitään jupinoistani) olemaan vähän lempeämpiä ja ”työskentelemään kanssani”. Mutkittelevaa ja mäkistä tietäkin olen varmasti maanitellut, ja kannustanut väsyneitä polvia nousemaan vielä vähän aikaa tarpeeksi korkealle; anellut, etteivät ne pettäisi kesken jyrkän nousun.
Onnellisessa asemassa muuten olemme, kun meidän ei tarvitse matkustaaksemme nähdä omalla lihastyöllä niin hirvittävästi vaivaa. Kun puhti loppuu
– tai väsyy vaikka pyörää heiluttavaan puuskittaiseen sivutuuleen
– voi aina kurvata linja-autoasemalle ja hypätä bussin kyytiin, joka onkin maailmalla todennäköisesti suosikkikulkupelini (kunhan ikkunoista näkee ulos ja mahdollisesti saa jopa ikkunan auki haistellakseen ohivilahtavien kylien iltanuotioiden tuoksuja). Sellaisen kyydissä tämäkin lokiteksti tietenkin sai alkunsa...
